Jos tukkia haluat hypätä nyt...

...niin tarvitset yhden (tai kaksi) väkivahvaa vuonohevosta (no käy muutkin rodut) avuksi, ja homma hoituu!

Eilen laitettiin Emilian kanssa kaikki kolme hevosta hikiduunin ääreen! Olimme jo aiemmin suunnitelleet, kuinka olisi kiva, jos Fantin kanssa pääsisi kokeilemaan "vauva-maastoestettä", eli pienen tukin hyppäämistä pellolla. Fantilla ei ole aiemmin hypätty, eikä tukkiakaan ole valmiina maastossa. Pellolla on kyllä laukkailtu, ja tukki puolestaan on niin matala hypättävä, että sen pääsee vaikka vähän isommalla laukka-askeleella yli.

Lotta valmiina tukin eteen valjastettavaksi.

Ja tukkihan meiltä löytyy tilan pihasta! Samainen pitkä ja paksu runko, jota Nemo on jo aiemmin perässään liikutellut, ja jonka päällä taituroiden tukkijätkät ovat suorittaneet jokakesäisen ohjelmanumeronsa pihalammikossa. Varmistin vielä tilan isännältä, että sitä voi raahata maata pitkin, vaikka ei lunta ja jäätä olekaan, ja tähän luvan saatuamme ei muuta kuin tuumasta toimeen.

Lotta näyttää, kuinka puumassa laitetaan liikkeelle.

Päätin kokeilla, kuinka vanhalla muorilla riittää voimat tukin kiskomiseen. Se sai osakseen helpomman duunin, eli puun vetämiseen alamäkeen pellon suuntaan. Vaikka heti lähtöpaikka olikin pieneen ylämäkeen pihanurtsilla. Tosin teimme kyllä lenkkiä pitkin peltoa parasta hyppypaikkaa haeskellessamme, joten joutui Lottakin muutaman ylämäen vielä pellolla kiskomaan.


Muori oli vähän hämmentyneen oloinen, mutta reippaasti se laittoi itsensä likoon ensimetreistä lähtien,
kuten kunnon työhevosen kuuluukin.

En usko, että Lotta on ikinä ennen tukkeja juontanut. Mutta tälle hevoselle käy kaikki. Lotta on oikeasti aivan uskomaton. En vaan voi ymmärtää, miten mikään hevonen voi olla niin täydellinen kuin Lotta. Se on ehkä maailman nöyrin, kiltein ja suurimmalla sydämellä varustettu hevonen, mitä ikinä olen tavannut. Se antaa itsestään aina 110 prosenttia ja tekee työtä käskettyä, oli tilanne mikä tahansa. 

Toki siltä löytyy ne pörhöily-stressi-muori moodinsa, sekä oikeastaan kaikki muut mahdolliset moodit nollasta sataan, mitä hevosesta löytyä voi. Ne on kyllä tullut nähtyä tässä vuosien varrella. Mutta ne kuuluvatkin tamman persoonaan ja tekevät Lotasta juuri sen, mikä se on. Noin perusluonteeltaan ja osaamiseltaan Lotta on aivan uskomaton tapaus.

Näin reippaasti vanha rouva pisteli mäkeä ylös pellolla.

Sitä vaan ihmettelen aina ja edelleen, missä ja koska Lotta on oppinut kaiken sen, mitä se osaa. Se tuli nykyiselle omistajalleen kuusivuotiaana, itse olen tuntenut sen yhdeksänvuotiaasta. Se on aina ollut ns. ihan perus harraste-puskaratsu. Minä en ainakaan muista, että sen kanssa olisi koskaan treenattu mitään tavoitteellisesti? Sillä on ajettu ja ratsastettu maastossa ja joskus vuosikausia sitten kentällä, kun sellainen oli käytössä. Reilut kymmenen vuotta meni lähes täydellisesti pelkästään maastoillessa. 

Mutta silti sillä on todistettavasti ylitetty yksittäinen metrin este ratsastaja kyydissään. Sillä on kisattu hyväksytty tulos He B kouluradalta. Ja sillä on voitettu vuonohevosten käyttöajomestaruus. Sillä on ajettu lukuisia yleisöajelutuksia ja käytetty tapahtumissa lasten talutusratsuina. Sillä on maastoiltu pelkällä kaulanarulla ja päästelty laukkaa pitkin peltoa täysin ilman varusteita. Sitä on käytetty "terapiaratsuna" MS-potilaalle ja sillä on viety maastoon ihmisiä, jotka eivät ikinä ole hevosen selässä istuneet. Lotalle todellakin vain taivas on ollut rajana, ja sen kanssa olisi ollut huikeat mahdollisuudet ihan mihin tahansa, kun ne olisi vaan joku ymmärtänyt ja halunnut hyödyntää tamman ollessa nuorempi..

Paras työkaveri, mitä kukaan toivoa voi.

Lotan on ollut pakko saada hurjan hyvä peruskoulutus nuorena Ruotsissa. Olihan se siellä opetettu sekä ajolle että ratsuksi. Ja ilmeisen hyvin molempiin. Vasta näin vuosia myöhemmin olen oikeasti itsekin tajunnut monet asiat Lotan käytöksessä, jotka hevonen osaa niin sanotusti automaattisesti. Pieniä hienovaraisia asioita, joita olen aina pitänyt itsestäänselvyytenä Lotan kanssa, mutta pakkohan jonkun on nekin sille joskus pitänyt opettaa! Ja mieleen ne ovat tulleet vasta nyt, kun olen samoja asioita itse saanut Nemolle opettaa varsasta pitäen.

Muori pisteli reippaana menemään, vaikka painoa oli paljon perässä.

Juttelin tässä juuri hetki sitten eään heppatuttuni kanssa, hän on tuntenut Lotan siitä lähtien, kun se nykyiselle omistajalleen tuli vuonna -98. Lotta tuli Suomeen alun perin terapiaratsuksi, mutta ollessaan liian vauhdikas siihen hommaan, laitettiin se myyntiin. Luojan kiitos näin! Mutta tämä kaverini ilmaisi asian kyllä hauskasti. Näin hän totesi: "Muistan aina sen päivän, kun Lotta tuli. Se oli niin villi!!

Voitte kuvitella, kuinka repesin totaalisesti. Ja kyllä, voin myös kuvitella, kuinka Lotta on ollut täysin villi pörhöpää. Se kyllä osaa sen homman. Lotasta oli samalla jäänyt elämään uusi nimitys vieterikaviosta, sen verran ilmavaa liitoravia se oli pistellyt menemään narun päässä ympäriinsä, kuin jokaisen kavion alle olisi ollut vieteri kiinnitettynä. Kummasti tuo hevonen on rauhoittunut tässä parinkymmenen vuoden aikana, mutta on se aina toisinaan yhä esitellyt samaa vieteriraviaan, ja melkoiset menohalut aina välillä ovat nostelleet päätään esiin. En siis yhtään ihmettele, että Lotta todellakin on tämän käytösmallin osannut.

Nää maisemat <3

"Hei miks mutsi on tuolla tekemässä mun duunit??" 

Paras ja rakkain ikinä ♥  

Jos hevonen voi olla täyttä kultaa, niin tämä tamma todellakin on sitä turpakarvoista häntäjouhiin saakka.

Mummelit on parhaita! En ymmärrä, miten siitä päivästä ikinä voi selvitä, kun näitä kahta ei enää ole..?
Lotta on ollut elämässäni pian 16 vuotta ja Zeldakin miltei 14.
Enää ei voi kuin nauttia täysillä siitä, mitä on jäljellä,
ja tarjota molemmille niin onnellinen vanhuus kuin mahdollista.

Kun tukille oli löydetty paras mahdollinen paikka (no kaikissa oikeesti parhaissa oli vettä ihan liikaa pohjalla), jätettiin se peltoon makaamaan ja käytiin vaihtamassa hevosta. Fantti sai samalla korkata uudenuutukaisen upean punaisen ratsastussetin, ja voi viude kun näytti hevonen hienolta! Kyllä musta-valkoiselle vaan punainen sopii, ei voi muuta sanoa.

"Hei äiti saako mennä täysii??"

Neitihevolla oli ihan jokseenkin virtaa ja meno päällä. Varsinkin, kun Fantti oivalsi hyppäämisen ihanuuden, olisi se vaan halunnut baanattaa täysillä yhä uudelleen ja uudelleen tukista yli. Hienosti tuo hyppäsikin, vaikka välillä mentiin tosiaan yhdellä isolla laukka-askeleella yli, ja välillä vähän kaukaa lähteneellä maata viistävällä loikalla. Mutta mahtui joukkoon myös ihan oikeaoppisia hienoja pieniä pomppuja! Tässä oli siis Fantin ensimmäinen oikea askel matkalla kohti kenttäratsun uraa, jiihaa!

Niin kivaa!!

On nämä vaan ihana pari <3

Ryhdikäs kaunis Fantti.

Hän haluaisi vaan juosta ja juosta. Kyllä tuli neidille hiki tässä reenissä!

Oltiin jätetty tukki pellolle makaamaan, kun tallikaveri siinä ohi mennessämme kysyi, millä meinaatte sen sieltä pois tuoda? No Nemolla tietysti! Kaikki hevoset duuniin, sehän tässä yhteistyössä oli ideana!

Nemo ei ole vielä likimainkaan niin toimiva työhevonen kuin äitinsä. Nemolla on oma mielipide lähes jokaisesta asiasta, ja se yrittäisi aina mennä sieltä, missä aita on matalin. Mutta toisaalta, kuten nytkin sain todeta, Nemo syttyy ihan eri tavoin, kun pääsee oikeasti rankkaan duuniin. Olen huomannut sen monet kerrat, muun muassa talvella metsästä puita reellä pois ajaessamme, ja jälleen sen sain ohjien päässä tuntea. 

Alkaa olla kivat värit maisemassa. Ja hitsi vie oli kuuma!!

Nemo on koko ikänsä ollut paras ja toimivin ajaa silloin, kun sillä on kuorma perässä. Pelkässä ohjasajossa, ratsuna, kevyillä kärryillä, maastakäsin - you name it - ei se ikinä ole toiminut yhtä hyvin. Siis karkeasti yleistettynä. En tiedä mikä tässä on taustalla, jotenkin olen sen varmasti itse onnistunut opettamaan, ja ehkä oma asenne ja lähtökohta tekemiseen on aina ollut eri silloin, kun on kuorma mukana.

Ja oikeasti raskas kuorma on vielä se "vakavin" kaikista. Nemolle iskee mieletön draivi ja työmoodi päälle. Sen oikein näkee, kuinka se laittaa itsensä likoon ja keskittyy täysillä tekemiseen. Ihan selvästi hevonen nauttii tuosta hommasta ja antaa itsestään kaiken sen, mitä pystyy. Olen aina sanonut, että Nemon sielu on työhevosen sielu, ja edelleen olen samaa mieltä..

Taisin jo mainita jotain näistä maisemista <3

Jaa niin kumpi suunta?? Ai mitkä mielipiteet?

Kieltämättä tämä kuorma oli Nemolle vielä melko raskas. Ehkä Lotallekin. Mutta molempien perässä se kyllä liikkui uskomattoman kevyesti. En mene sanomaan, paljonko painoa oli perässä. Vähintään muutama sata kiloa kitkavastus mukaan luettuna? Soratiellä ja vielä ylämäkeen oli Nemolla raskain koetus, pellolla kosteassa heinikossa onneksi liukukin oli huomattavasti helpompi.

Ylämäet mennään isolla vaihteella!

En kuitenkaan jaksa uskoa, että kummallekaan kuorma olisi ollut liikaa. Lotalla on ajettu yli kahdenkymmenen vuoden ajan, ja sen lihaksisto on kehittynyt ja "oppinut" vetämään. Vaikka sen lihaskunto onkin pudonnut viime vuosien seisomisen takia, on sillä silti ihmeellisen hyvä pohjakunto olemassa. Eikä tukin liikuttelu näyttänyt olevan Lotalle homma eikä mikään. Annoin kyllä silti muorin pitää usein taukoja ja keskittyä välissä syömiseen, vaikka ei se tippaakaan väsyneeltä vaikuttanut vedon aikana. Myös Nemo sai välissä omat pienet taukonsa, etenkin raskaiden ylämäkien jälkeen.

Tarkkuusajoa vähän eri malliin? :D

Edustavia ilmeitä ruohotuppo suussa, köh köh.. Tässä sain itse jo melkein juosta mukana.

Onnekseni Nemo osaa ottaa kuorman mukaansa todella hyvällä ja taloudellisella tyylillä. Ei se riuhdo tai revi, tai vedä selkä notkolla. Muutoinkin olen siinä uskossa, että Nemo oli ja on ihan valmis tämän tyyppisen kuorman vetämiseen. Ei toki pitkiä aikoja eikä vielä turhan usein, mutta aina vähän ja vähitellen. Pian tässä on taas talvi tulossa, ja päästään lumihankeen (???) ajamaan raskaita rekilenkkejä. Sekä toivottavasti puita metsästä? Sitten taas laitetaankin kunnolla kunto koetukselle ja hevosen työmotivaatio testiin. Tähän saakka sitä kyllä on ajoduuniin riittänyt!

Pieni paksukainen mahansulatushommissa?? 
Vaan olipa tämä kyllä kiva rupeama! Kaikki hevoset saivat kunnolliset treenit ja kaikista saatiin kivoja kuvia. Sekä kaikki suorittivat omat tehtävänsä oikein mallikelpoisesti. On tämä vaan ihana pieni lauma ♥


Vuonoista vielä pienet videonpätkät:


Hei mä hyppäsin!


Nyt otetaan pieni throw back kuukauden takaiseen ja kesälomafiiliksiin! Kävin reissussa Keski-Suomessa, ja samalla poikkesin moikkaamaan rakasta ystävääni Miljaa sekä Miljan ihanaa Kalino-vuonista. Kaltsu onkin tästä blogista tuttu jo monet aiemmat kerrat kuluneiden vuosien varrelta, mutta pitkän aikaa ollut hiljaisuuden peitossa. Pidemmän aikaa mukana kiikkuneet lukijat muistanevatkin, kuinka kävin Kalinolla ratsastamassa säännöllisen epäsäännöllisesti itse asuessani Jyväskylässä.


Mutta siis voitteko kuvitella: minä hyppäsin! Minä! Kolme vuotta poissa hevosen selästä pysytellyt vellihousu, joka nykyisin jännittää jo laukkaamista ja on aina ollut likimain kauhusta kankeana vieraan hevosen selkään kiivetessään. Onneksi Kalino nyt sentään ei ole ihan vieras hevonen. Vaikka siltä se tuntuikin. Sen verran kuitenkin osasin antaa omille aivoilleni tilaa, että kykenin vakuuttamaan itseni siitä, kuinka varma ja kiva ratsu Kalino on.

Tiedättekö kuitenkin, mikä oli ensimmäinen ja voimakkain ajatus hevosen selässä? Ja oikeastaan koko ratsastuksen ajan. Että hitsi vie tää on vaikeeta!! Siis niin vaikeeta! Miten olen ikinä voinut osata ratsastaa Kalinolla edes sen verran, mitä olen osannut? Olin ihan totaalisen tuuliajolla tuolla kyydissä. Totta kai kolmen vuoden tauko hevosen selästä vaikuttaa, mutta ei minulla Nemon selässä ole yhtään sellainen olo kuin olisin hukassa.

Blondit <3

Kalino on komeassa kunnossa!

Kaltsu on paljon pienempi ja kapeampi kuin Nemo tai Lotta, ja sillä on ihan erilaiset liikkeet istua. Hädin tuskin osasin keventää ravatessa. Saati että olisin kyennyt kunnolla vaikuttamaan hevoseen tai pyytämään siltä jotain. Milja vaan huuteli ohjeita - käytännössä siis lähes koko ajan tempoa ja aktiivisuutta lisää - ja minä hiki hatussa yritin pungertaa hevosesta jotain irti.

Kalino taisi olla erittäin tyytyväinen, kun sai mennä ja hengata lähes omaan tahtiinsa puoliteholla. Kyllähän nuo vuonohevoset osaavat ottaa aina tilanteesta ilon irti, ja jos on mahdollisuus löysäillä ja olla tekemättä kunnolla mitään, se on yleensä vuonohevosen ykkösvalinta. Toki poikkeuksia aina löytyy.

Kaltsu on tyytyväinen, kun saa vaan lyllertää eteenpäin :D

Onneksi tällä "ponilla" on kiva laukka istua.

Tämän alustuksen jälkeen lienee sanomattakin selvää, että olin ihan kauhuissani Miljan ajatuksesta laittaa meidät hyppäämään! Mutta sinne se ryökäle vaan alkoi kasata esteitä heti, kun itse lähdin Kaltsun kanssa maneesia ympäri hölköttelemään. Yritin kyllä moneen kertaan kieltäytyä hyppäämästä, mutta eipä tuossa mikään auttanut. Esteitä päin vaan!

Komistus!

Muutaman pienen puomin jälkeen jouduttiin vielä ylittämään apua-miten-iso pysty (ainakin viiskytsenttiä??) moneen kertaan sekin. En oikeasti voi ymmärtää, että olen joskus hypännyt tällä hevosella 70cm esteitä! Saatiin jopa pieni rata ihan nätisti onnistumaan. Minähän kun olisin jokaisen esteen jälkeen heittänyt ohjat pois käsistä, huokaissut syvään helpotuksesta ja antanut hevosen pysähtyä niille sijoilleen. Ai hups, miten niin sillain ei voi tehdä radalla??

Laukkaympyrää..

Ensimmäisestä puomista yli. Jännää!!

Kalino on vaan niin pätevä esteheppa.

Tukka putkella eteenpäin!

Vähän alkoi kuskikin rentoutua ja nauttia touhusta, hih.

Molemmat ihan fiiliksissä. Ihana Kaltsu :)

Meidän räpellyksemme jälkeen Milja hyppäsi vielä itse puikkoihin ja kävi ottamassa muutaman vähän isomman hypyn loppuun. Kalino on kyllä ihan huippu tapaus ja hienossa kunnossa vielä vanhaksi herraksi! Ja kieltämättä aloin itsekin tuossa ratsastuksen lomassa saada pientä fiilistä hommaan takaisin. Siitähän tuli jopa kivaa!! Edelleen ihan hitsin vaikeeta, mutta ei varmaan vaatisi montaa ratsastuskertaa, kun alkaisi jälleen löytyä se vanha tuttu tatsi, jolla Kalinoa ainakaan osasin ratsastaa (edes jotenkuten).

Oho, nyt tuli mamma kyytiin, duunit alkaa..

Kyllä sieltä ponnua löytyy!

Pätevä mies!! Ja Milja kans!

Kaikkensa antanut pieni esteratsu. No ei sille kyllä tullut edes hiki... :D

Harmi vaan, ettei näitä tilaisuuksia ole tarjolla, kun välimatkaa on ihan riittämiin. Mutta onni on elämässä myös kauempana asuvat ihmis- ja heppatutut. Kyllä tämä rotu vaan yhdistää, ja on kerännyt ympärilleen suuren joukon ihania ihmisiä ympäri Suomen (ja maailman, jos tarkkoja ollaan). Kiitos vielä Miljalle tästäkin heppailusta! ♥

<3 ps. Arvatkaa kenen oli vaan ihan pakko heti leikata tuo Kalinon tukka.. 

Oikeesti parivaljakko!



Kuten ehdin jo vihjata, Nemon ja Lotan viikon mittainen kesälomareissu ei suuntautunut pelkästään Yli-Tokon vuonohevostilalle, missä kilpailimme käyttöajossa. Viimeisen yön hevoset viettivät Hessi-tallilla. Ihana Heidi tuli hakemaan meidät Yli-Tokolta kisojen jälkeen, ja olimme sopineet, että seuraavana päivänä laitetaan sitten äiti ja poika oikeasti pariin.

Nemo tuumailee Hessin makasiiniesteen alla, että täälläkö mää nyt sitten asunkin..?

Minulla ei tosiaan ole mitään kokemusta parivaljakosta. En tiedä yhtään, miten parivaljaat puetaan, pariaisa kiinnitetään, tai miten paria kuuluu ajaa. Onneksi tähän kaikkeen löytyi läheltä apua ja todellista osaamista, enkä pysty kylliksi Heidiä tästä kokemuksesta kiittämään! Hessiltä saimme siis lainaan sekä valjaat että vaunut, joten näppärästi sujui hevosten laittaminen yhdessä ajoon.

Alkuun Heidi ohjasajoi hetken pihaa ympäri. Vaunut oli valmiiksi kiskottu kentälle, joten siellä sai rauhassa laittaa hevoset eteen. Tämä oli sekä Lotalle että Nemolle myös ensimmäinen kerta parissa ajoa. Itse asiassa Nemolle tämä oli myös ensikokemus maratonvaunun edessä, eikä rintaremmilläkään ole pariin vuoteen mitään tullut vedettyä. Mutta eipä tuo näyttänyt nuorta miestä hetkauttavan tipan vertaa.

Katsellaan tallin maisemia.

Ai miten niin läheistä sukua.. Vaikea sanoa kyllä... Jos ei sittenkään..

On ne oikeesti molemmat kauniita!

Ovat nuo molemmat vaan niin ihanat omat persoonansa, mikä jälleen kerran tuli täysin esille! Nemo otti tämän parissa ajon asenteella: "Mä joka päivä töitä teen, joka ainoa aamu seitsemäksi meen" ja siis porhalsi menemään tasaisen tappavaan tahtiin pitkää etenevää askelta, pää alhaalla ja mieli tyynenä. Lotta puolestaan oli että häh, mitä nyt, mitä me tehdään, mitä tapahtuu?! Mutta koska Lotalla oli Nemo koko ajan vieressä mukana, eipä muorilla ollut hätäpäivääkään. Sekin oli siis tyytyväinen oma itsensä, mutta lähinnä chillaili ihmetellen mukana, kun Nemo teki työt ja liikutti vaunua..

Näin me mennään.

Olisikin ihana tällainen iso ja hyväpohjainen ajokenttä!

Nemon pää taisi olla jatkuvasti parikymmentä senttiä alempana kuin Lotan.

Alkuun Heidi hyppäsi kuskin penkille ja minä keskityin ottamaan kuvia, kun ystäväni Sanna sai toimia groomin virassa. Täytyy kyllä todeta, että olo oli kuin lapsella karkkikaupassa, kun odotin pääseväni itse ajamaan! Voiko olla mitään hienompaa?? Vaikka oli kyllä upeaa katseltavaakin. Siinä ne menivät niin kuuliaisina ja osaavina yhdessä rinta rinnan. Kuin kaksi marjaa. Elämäni tärkein hevonen ja sen varsa; oma toteutunut unelmani, josta jo vuosikausia olin haaveillut. Vaan enpä kyllä koskaan osannut edes unelmoida, että voisin joskus näitä kahta ajaa parivaljakkona.

Parin ajossa oli kyllä omat haasteensa. Jo ensinnäkin se, että Nemo olisi halunnut edetä paljon reippaammin kuin vanha äitimuorinsa, oli ensimmäinen huomioon otettava seikka. Lotta ja Nemo molemmat toimivat toki paljon äänellä, mutta eihän niillä ole kokemusta siitä, että käskytetään vain toista hevosista. Nemoa piti vähän väliä pyytää hidastamaan, tai Lottaa reippaammin eteen.

Ihan kuin oltais tehty tätä aina!

Tyytyväiset työhevoset. Vai valjakkohevoset?

Nemo ehti välillä katsella, missä toinen äiti kyykkii kameransa kanssa.

Kyllähän näitä kelpasi kuvata!

Parivaljakon pysäytys oli myös ihan oma juttunsa, koska paripuomi jatkaa etenemistä vielä hevosten pysäytyksen jälkeen. Oma jalka saikin olla vikkelänä ja oikeaan aikaan painamassa jarrua aina pysähdyksissä. Raviin lähdöt onnistuivat yllättävän kivasti, mutta siinä molemmat hevoset saivatkin saman käskyn samaan aikaan.

Ja nyt molemmat hymyä!

Tästä pitäisi sitten vetää täyttä laukkaa tiukkoja kurveja.. Omg.

Käytiin kentällä ajon lisäksi pyörähtämässä parilla maraton-esteellä. Päätin ihan ex-tempore kokeilla, mitä Nemo tuumaisi vesiesteestä. Tiesin kyllä, että jos se ei sinne ajossa mene, minun perässäni kävellen se tulee aivan taatusti, joten kokeilemaan uskalsi lähteä. Alkuun Nemo olikin ihan että hui, mikä toi on!? Tämäkin oli taas yksi parin haastava paikka, kun Lotta olisi kyllä kävellyt suoraan veteen, mutta Nemo löi jarrut päälle.

Eipä tuossa kohden tule mieleenkään käskeä enempää eteen, kun toinen selvästi pelkää, ja äkkiä siinä voisi tulla hyppy sivuun tai pystyyn ja koko valjakko olisi solmussa. Käänsin siis suosiolla pois vedeltä ja otettiin uusi yritys. Heidi heittäytyi hienosti kylmään veteen saman tien auttamaan Nemoa. Tosin Nemon mielestä vedessä kävelevä ja loiskuva ihminen oli vielä enemmän hui! Talutuksessa se kyllä sitten ymmärsi heti, että veteen tosiaan voi myös kävellä, ja pari kertaa ajettiinkin ihan onnistuneesti vesiesteen läpi.

Minä hiukka tyytyväisenä kuskin penkillä. Jee jee!

Kyllähän näitä molempia on ohjastettua tullut satoja tunteja, mutta ihan eri asia se oli näin yhtäaikaa ajaen..

"Hei mitäs sää siinä teet??" 

Olipa muuten ihanaa ajaa, kun Heidi seisoi takana ja antoi ohjeita koko ajan! 

Ja kyllä nousi arvostus tätäkin lajia kohtaan.
Ei olisi tullut pieneen mieleenkään alkaa laukalla ajamaan esteitä, ei edes ravilla!

Vaatii kyllä paljon treeniä ja osaamista alle, ennen kuin parilla pystyy kisakentille lähtemään.
Sekä uskallusta ja rautaiset hermot kuskilta :D
Tältä näytti maisema kyydista <3
Kuva: Heidi Sinda

Nämä vesiesteen ajon yritykset ja onnistuneet suoritukset ovatkin videolla mukana. Kiitokset vielä Sannalle sekä videosta että kuvista! Ja Heidille mielettömän suuri kiitos ihan kaikesta! ♥