sunnuntai 28. elokuuta 2016

Takaisin töihin - siis hevonen kans


Johan oli korkea aikakin! Oli pakko tarkistaa kalenterista, ja Nemon edellisestä treenistä on tosiaan yli kuukausi aikaa! Hui. Suunnittelin sille kyllä jonkinnäköistä kesälomaa tälle kesälle, mutta koska koko alkukesä meni enemmän ja vähemmän laiskoissa merkeissä, oli treenejä kuitenkin tarkoitus jatkaa suht säännöllisesti läpi kesän. Toisin kävi. Ensin tuli minun reissuni ja sitten tuli kolmijalkainen hevonen ja pitkä kesäloma oli siinä.

Olen kyllä jo aiemmin huomannut, ettei tekemättömänä seisominen sovi Nemolle. Vaikka se onkin vasta kolmivuotias. Se on kuitenkin niin aktiivinen, seurallinen, utelias ja ihmisläheinen otus, että se haluaa aina olla mukana. Ja nyt kun sen kanssa on toki tehtykin jo melko säännöllisesti ja välillä selvästi rankempaakin treeniä, alkaa tämä muuttua vähän pakolliseksi jatkossakin. Hevosen pää vaatii päästä töihin. Jo pitkän aikaa on selvästi ollut havaittavissa, että Nemo muuttuu sitä mukaa paremmaksi, kun alle saa useat treenit lyhyen ajan sisään ja vaatimustasoa on tällöin hyvä kasvattaa. Muutamankin päivän tai viikon tauon jälkeen saa taas hieman pudottaa vaatimustasoa siitä, mihin viimeksi jäätiin.

Aloitettiin pienellä pätkällä ohjasajoa.

Tämä yli kuukauden tauko oli kuitenkin ihan omaa luokkaansa, ja jo laitumelta hakiessa Nemo yritti ravailla vierellä, hih! Harjauksessa aitassa seisoi kireä, kauttaaltaan pinkeä ja hivenen hermostunut hevonen, joka nakkeli niskojaan sijaistoiminto-haukotuksen muodossa. Ei siis tietoakaan mistään rentoutumisesta, kuten sillä yleensä on tapana harjauksessa nautiskella.

Paluu hommiin aloitettiin hyvin helposti ja kevyesti. Vähän kuin "vauva-ajoa" olisi tehnyt, en edes muista, koska viimeksi olisi palattu näinkin yksinkertaisen ajotehtävän pariin. Vaan kertaus on opintojen äiti! Aina pitäisi joskus tarkoituksella ottaa muutama askel taaksepäin ja kerrata vanhoja tuttuja asioita. Hyvä treeni ja ennen kaikkea hyvä hevonen saatiin näinkin kaivettua esiin.

Nemon huolestunut ilme, tien viereen kun oli ilmestynyt uusi peräkärry kuorman ja pressun kanssa.

Vaan olipa hauska huomata (taas vaihteeksi), että Nemostakin löytyy vauhtia! Olimme menossa kentälle, kun yhtäkkiä herra otti pienen sinkouksen eteenpäin. En edes ehtinyt tajuta, että se lähti, kun se jo pysähtyi. On tuo kuolaimen voima niin suuri suussa, että ne muutamat kerrat, kun Nemo on singonnut eteenpäin, on se jo pysähtynyt ennen kuin ehdin edes tajuta sen lähteneen. Sen verran voimakas oli kuitenkin ryntäys, että vetokarttukin irtosi puoliksi kyydistä. 

Ohjasajaen aisojen eteen ja peruutus aisoihin.

Kentälläkin minulla oli alkuun hermostunut ja kiireinen hevonen, joka suoritti muutamia ylimääräisiä liikkeitä kävelyn ohella. Sekä yritti mennä piehtaroimaan! Onneksi oli raippa mukana, joten pystyi pyytämään vaan täysillä eteen kun näki, että maahan tekisi mieli kellahtaa. Se nyt vielä puuttuisi, että ajokamppeiden edessä kaatuisi hevonen kyljelleen. Tai itse asiassa olen kyllä ollut koppakärryjen kyydissä, kun hevonen kesken maastolenkin heitti piehtaroimaan kärryjen edessä - ei kivaa!

Ai miten niin luonnostaan etupainoisia?

Vaan eipä tainnut mennä viittä minuuttia, kun sama vanha pystyynkuollut Nemo kuoriutui esiin. On tuo kyllä kumma! Siis se työhevosen moodi, joka vaan puskee esiin aina työajossa. Aivan salamana katosi kaikki kireys, kiirehtiminen, hermostuneisuus jamitänäitänyton, sen sijaan aisojen keskellä talsi löysä, laiska, rento ja täysin kiireetön hevonen vailla huolen häivää. Ainoa huoli taisi olla se, koska täältä pääsee pois ;) 

Löysää menoa.

Pujottelutehtävä. Eikä osuttu kertaakaan!

Nemon ikäisen Fantin omistaja Emilia (Tähtisafiiri) oli minun mukanani tallilla ja virittelikin meille pienoisia tehtäviä kentälle. Itse asiassa hauskat tehtävät Emilia keksikin, sillä kaikki olivat erilaisia. Yhdessä pujoteltiin kolmen merkin eri puolilta, yhdessä ajettiin portista läpi ja yhdessä tähdättiin kahden puomin keskelle. Kaikkia näitä pystyy helposti helpottamaan tai vaikeuttamaan säätämällä leveyksiä sekä ajolinjoja, joilla tehtäviin täytyy tulla. Tämän yhdistelmän kanssa ei pysty kovin jyrkästi kääntymään, joten vain suuria linjoja pystyi ajamaan. Ja pidettiin kyllä tarkoituksellakin tehtävät helppoina.

Treenin jälkiä.

Näitä uusia värikkäitä puomeja Nemo ensin ihmetteli ja pysähtyi niiden eteen.

Portista sujuvasti läpi.

Tässä näkyy hyvin, miksi pelkästään kärryillä opetettua hevosta ei voi kutsua ajovarmaksi.

Aisa painaa todella voimakkaasti vasten hevosen takajalkaa, ja Nemo joutuu siis nostamaan jalkaa syvälle ristiin mahan alle, jotta mahtuu kääntymään aisan paineen alla.

Kun olin aikani Nemolla ajanut ja todennut, että tämä on taas täysin oma itsensä laiska pötkylä, totesin Emilialle, että tuutkos ohjastamaan?! Tämä oli siis nyt Nemon toinen kerta joku muu sen ohjaksissa kuin minä. Melko kivasti tuolta yhteinen sävel löytyi, vaikka Nemoa selvästi enempi kiinnostikin, mitä varten mamma yhtäkkiä nököttääkin tuolla keskellä kenttää kyykkimässä :D

Nemo keskittyy enempi poseeraukseen!

Heeetkonen. Mihis se tolppa kaatui?

"Mä mitään tehny. Sitä paitsi se oli tiellä, vai ettekö muka huomanneet?!"

Nemo miettii kuka ihme tuo täti on ja mitä se musta haluaa...

Kiitos Emilialle kuvista ja ajosta! 

Ja vielä kentältä takaisin aitalle.

Hyvin mahtuu kääntymään.

Täältä me tullaan!


torstai 25. elokuuta 2016

Rohanin mustalaatikko

Nyt nostetaan kis... poni pöydälle ja ratkotaan ongelmat selviks.

Jos osaisin lukea eläinten ajatuksia, Rohan olisi ehdottomasti ensimmäinen asiakkaani. On asioita joiden edessä seison yhtenä suurena kysymysmerkkinä. En jaksaisi seistä enää. Mielestäni olen möllöttänyt ja päivitellyt jo aivan tarpeeksi, vaikka aikaa ja rahaa ei ole sen enempää kuin alkuvuodestakaan niin tahtoa ja rakkautta senkin edestä. On aika nostaa poni pöydälle tarkempaan syyniin.
Kerroin joskus keväällä postauksessani Million Dollar Horse pintaa viiltäen Rohanin ns. "ongelmista", nyt aion perehtyä niihin lisää ja perusteellisemmin.
Löytyykö sieltä korvien välistä mitään järkevää?

"Ongelmat" sitaateissa siksi, koska en haluaisi puhua hevoseni ongelmista. Kyse kun on periaatteessa minun ongelmistani! Kyvyttömyydestä osata tulkita sen käyttäytymistä joka hetki. Sitten joskus kun on osaavinaan menee tulkinnassaan niin pitkälle, että kärpäsestä kasvaa härkänen. Luulen, että tässäkin tapauksessa on osittain käynyt niin.
Härkäseni siis onkin ollut miksi hevoseni reagoi joihinkin asioihin niin voimakkaasti? Haluan, että se härkänen, muuttuu takaisin kärpäseksi ja lopulta lentää pois tai päätyy jonkun lätkän alle.

Tiedän, että hevosen muisti on pitkä ja se tallentaa tapahtumia päänuppiinsa kuin lentokoneen mustalaatikko. Kokoajan.
Olenkin ryhtynyt availemaan tämän mustan laatikon sisustaa. Rouskun historiassa tapahtuneet kokemukset kun vaikuttavat taatusti sen käyttäytymiseen yhä tänäkin päivänä.
Onneni on, että Rousku on ollut minulla nelikuisesta asti
joten tiedän suuremmaksi osaksi mitä sen kanssa tehty.
Turhaan sitä hevosta kyttää tai muita syyttelee,
neiti on hyvä vaan ja ottaa peilin käteen.

Sanotaan, että hevonen peilaa omistajaansa. Ikävä kyllä minun peilistäni katsoo takaisin vain minä.
Ensimmäinen kuvastimeen katsomisen paikka itselläni lienee se kuinka järkevää oli hankkia ensimmäiseksi hevoseksi ori varsa. Vieläpä minkäänlaisella kokemattomuudella hevosen kouluttamista kohtaan.
No ei varmaan kovin järkevää, mutta mä olen aina tehnyt ratkaisuni elämässä tunnepohjalta. Olin kuin nainen autokaupassa; Kunhan on nätti, keltainen ja kulkee eteenpäin. Ei sitä hevosen tarvi muuta ollakaan (gröhöm).
Katsokaa nyt itse... NÄTTI,
...KELTAINEN
...JA MENEE ETEENPÄIN :D

Olenkin varmasti tämän kokemattomuuteni vuoksi ollut monessa hoito- ja koulutustilanteessa epäjohdonmukainen ja epälooginen. Se lienee osittain ongelmani edelleen.
Uskalsin kuitenkin ostaa varsan viiden kuukauden tutustumisjakson jälkeen, koska Marjo lupasi sen koulutuksessa auttaa ja tietenkin olin siihen jo niin kiintynyt, ettei sen myynti muualle olisi tullut kuuloonkaan. Marjo kun oli opettanut Rohanin isoveljen Blakkeninkin varsasta ajoponin ja ratsun alkeille niin uskalsin tämän haasteen ottaa vastaan.
Eipä meillä lopulta kuitenkaan ollut sitä tietotaitoa vielä siinä vaiheessa mikä esimerkiksi Marjolla on tänä päivänä. Tehtiin ratkaisuja jotka näin myöhemmin katsottuna ovat olleet varmasti Rohanille epäedullisia. Rohan onkin aina toiminut esimerkkinä miten ei pitäisi toimia.
Jonkunhan sekin duuni on tehtävä ;)
Oikea käteni Marjo puoli vuotiaan Rouskun kanssa.

Muistan ensimmäisen takaiskun kun Rohan oli n. neljän kuukauden ikäinen. Olimme lähteneet pellolle kävelemään ja talutin sitä liina tiukasti turvan päältä riimusta kiertäen. Ensinnäkin sitä usein varsana talutettiin niin, koska ennakoimme, että mahdollisesti pyrähdellessään tai pomppiessaan se näin pysyisi paremmin hanskassa! Ei sitä silloin ajatellut, että herkemmät otteet ja välineet olisivat varmasti olleet sille enemmän hyödyksi, kuin tiukka riimu-ote ja nenäpiitä puristava liina/ketjunaru.
Ketjunaru kiertämässä nokan ympäri.
Tämä keino oli lähinnä tuomaan meille ihmisille turvallisuudentunnetta.

Kävelimme siis Lotan kärryjen vasemmalla puolella eli niin, että Rohan käveli aisan vieressä. Marjo Lotan kärryillä istuessaan ajoi epähuomiossa kärrynpyörän Rohanin takajaloille. Varsa pelästyi kolausta ja kipua ja sinkosi rynnistäen eteenpäin saaden kohtauksesta pienen verta vuotavan vekin takajalkaansa. Sain sen pideltyä hypysissäni, mutta se alkoi tästä johtuen pelätä kärryjä. Tämänkin tajusin vasta paljon möhemmin ihmeteltyäni pitkään miksi se aina niin kovasti pelkää koppakärryjen läheisyydessä.

Äitii! Mua pelottaa! Ne meinas viimeks viedä multa kokonaisen jalan!

Riimun paineelle "opettaminen" tapahtui kuin vahingossa. Pienenä se kiinnitettiin Lotan vetämien kärryjen viereen piukkaan naruun jottei se vaan pääsisi valumaan liian alas eikä juoksemaan liian eteen. Toisinsanoen se juoksi äitinsä vierellä pää vinossa kokoajan riimuun painaen. Sen pää kehittyi jo varhaisessa vaiheessa vahvaksi riimun paineelle. Herkkyys sieltä oli tipotiessään.
Paine riimussa tarkoittaa Rohanille, että nyt pitää mennä lujempaa :/ 

Onneksemme se ei koskaan kuitenkaan ollut mikään villivarsa joka olisi teukkaroinut narun päässä tai kiikuttanut taluttajiaan sillä siihen se olisi helposti pystynyt, kun siellä päässä ei ollut sitä opetettua taitoa myötäämisestä.
Tässä se päästelee ihan luvan kanssa.

Paitsi kerran se "kiikutti".

Olimme poistumassa sille vielä vieraalta ratsastuskentältä. Tallin pihatieltä maantielle noustessa, viereisen talon pensasaidan takaa yhtäkkiä hyökkäsi haukkuva koira vaijeri vaakasuorassa kilisevine ketjuineen suoraan meitä kohti. Siltä kävelyltä Rousku otti jalat alleen. Oli talvi ja tie jäinen. Koitin pidellä varsaa sen singotessa eteenpäin, mutta jalkani vain liukuivat jään päällä pitäen hirveää raahaavaa ääntä, että sitten lähti. Liuin sen vierellä kuin luistimilla päässäni vain ajatus, että irti en päästä. Vastaan tuli sulanut kohta asfaltilla,*TÖKS* akka nurin ja sinne juoksi varsa vapauteen. Vasta muutaman sadan metrin päässä se pysähtyi.
Siellä se odotti keskellä maantietä pää taivaissa korskuvana ja tärisevänä kun pääsin sen luokse. Fiksu ihminen olisi varmaan vienyt ponin uudelleen koiran ohitustilanteeseen, mutta me kipitettiin sydänsyrjällään kotiin.
Arvatkaa kuka sen jälkeen jännittyi siinä kohtaa joka ikinen kerta ohi kulkiessa!

Lumiaura tai rekka vielä puuttuisi tästä kauhuskenaariosta.
Aina vois siis olla siis huonomminkin ;)
Siellä se saaliseläin huutaa.
Viimeiset mulkaisut räksyttävän vahdin suuntaan
ja äkkiä kipinkapin kotiin turvaan. 

Mä oon aina ajatellut, että hevosen pitää toimia sellaisissa perusjutuissa, kuin nostaa kaviot kun pyydetään, kävellä vierellä jyräämättä, väistää ihmistä, peruuttaa esimerkiksi kärryjen väliin tai pysyä paikallaan selkään noustessa yms. Tavallisia taitoja joita hevosen melkein automaattisesti oletetaan osaavan eikä niitä oikeastaan tule edes välttämättä koskaan ajatelleeksi kunnes törmäät hevoseen joka ei niitä osaa.
Historiassani hevosten kanssa joku muu on kouluttanut ne ja ne ovat toimineet jos ei moitteetta, mutta ainakin niin, että olen aina pärjännyt niiden kanssa. Rohanin kanssa ei koskaan ole ollut vaikea pärjätä, mutta se tapa miten ollaan pärjätty on ollut ajoittain kyllä varsin alkeellinen. Rohan on kuitenkin aina ollut kiltti.
Äitin kiltti nynnyponi.

Mä esimerkiksi vaan nostin sen kintun maasta ja aloin putsata kavioita. Jos se veteli kinttuaan ees taas niin mä vaan roikuin jalassa kiinni asenteella: "Sinähän et tätä mun kädestäni riistä"! Kerran roikuin jalassa sillä seurauksella, että kaadoin varsan maahan pötkölleen. Tästäkin kuulin jälkeenpäin, että toimimalla näin mahdollisesti menetin Rouskun luottamuksen itseeni.

Mä luulin, että tekemällä ja touhuamalla se oppii automaattisesti. Vähän niinkuin koirankin kanssa. Panta kaulaan ja menoksi, kyllä se hetken päästä älyää mikä tää juttu on. Näin kärjistetysti siis. No oppiihan ne. Kokoajanhan ne oppii. Silloinkin kun et tee mitään. Joskus sitten tuli vastaan niitä asioita jotka olis pitäny osata OPETTAA, mutta vaikka periaatteessa tiesit miten, et käytännössä enää osannutkaan toteuttaa. Mä oon vie niin hemmetin huono pyytämään apua.

Mä oon tunkenut sen suun täyteen porkkanoita tilanteissa joissa se ei olisi ollut kovin kannattavaa ja jättänyt palkkaamatta silloin kun se nimenomaan olisi ollut tuottoisinta. Ihminen oppii virheistään. Joskus tuntuu et mä en opi niistäkään ja välillä on tunne, että tässä me nyt vaan ollaan eikä opita yhtään mitään kumpainenkaan.
Mitä tässä opetetaan? 
No kuvaajaa ottamaan kivaa "spagetinimuttelu"kuvaa.

Oikeastaan Tuire Kaimio oli ensimmäinen ihminen joka sai minut ajattelemaan, että ei se hevosen kouluttaminen lopulta mitään rakettitiedettä ole. Että paineenpoisto ja ajoitus ovat niitä tärkeimpiä taitoja ja toistot. Tuikun henkilökohtaisilla neuvoilla sain Rohanin harjankin aikanaan leikattua, kun se ruukkasi juoksemaan saksia karkuun ja omat keinot tyyliin olivat, että jätetään reuhka kasvamaan ikuisiksi ajoiksi tai naulataan ponin jalat lattiaan kiinni ja leikataan väkisin. Tuikun neuvojen jälkeen Rouskun harjan leikkaaminen on ollut aina helppoa (hevoselle ainakin, senkun möllöttää, itse kun tuskailee saksilla aiheutettujen kolojen ja vinon harjan kanssa joka ikinen kerta vieläkin).
Tästä lähdettiin.
...ja tähän päädyttiin.
Tässä kun näitä asioita kelaa ja yrittää etsiä vertaistukea tulee hyvinkin tietoiseksi siitä, että tieto todellakin luo tuskaa. Miten paljon esimerkiksi Rouskun "vieroitus" emästään jätti sen herkkään sieluun aikanaan jälkeä? Käytännössähän sitä ei vieroitettu Lotasta lainkaan, koska olosuhteet eivät sitä sallineet. Niinpä se erotettiin emästään kerta heitolla ja vietiin "raadollisesti" yksin hevosautolla orilaitumille maaliskuusta lokakuuhun 2012. Veikkaisin, että ei tämä kerrasta irti repäisy ainakaan sen itsetuntoa ole kohottanut.
Yksi-vuotis...
... ja kaksi-vuotis kesänsä Rohan vietti orilaitumilla
seuranaan suunnilleen samanikäisiä oripoikia.
Ei siis ketään vanhempaa ns. järjen ääntä pistämässä poikia ojennukseen.

Näissä kuvissa pelätään kimpassa sateenvarjoa. Rohanilla oli vielä tällöin hitaan hämäläisen reaktiokyky :D

Ennen kotiin palaamistaan se ruunattiin vain reilun vuoden ikäisenä.
Porukassa Rohan on aina ollut pahnan pohjimmaisia.
En ole koskaan nähnyt sen pomottavan ketään.
Ennemminkin se on sellainen kaikkien kaveri.

Pienet ponit on aina ollu Popin mieleen.
* Anna Elsa pusu! *

Entisellä tallilla touhusin sen kanssa paljon niin, että Lotta emä oli mukana menossa. Käytiin pitkillä kävelyillä, kärrylenkeillä (joissa Rohan siis juoksi perässä), ratsastamassa (joissa Rohan oli käsihevosena vierellä). Se oppi kohtaamaan junia, rekkoja, aura-autoja, moottoripyöriä ja metsätyökoneita emän vankkumaton ja rauhallinen olemus vierellään. Pelottavan suihkarin kiitäessä ohi, se säikähti ensin, vilkaisi sen jälkeen äitiin ja rauhoittui, koska äiti ei säikkynyt. Lotta osoitti sille ettei sen tarvinnut pelätä tilanteissa joissa se yksinään olisi varmaan juossut pää viidentenä jalkana sinne missä pippuri kasvaa. Tiukoissa tilanteissa jos se sai valita se siis valitsi johtohahmokseen ennemmin emänsä kuin ihmisen. Jos emää ei ollut, se valitsi minut.
Rohan, minä ja Lotta vuonna 2011.
Lotta, minä ja Rohan vuonna 2014.
Aina on aikaa selfielle,
vaikka oliskin kaks hevosta käsissä samaan aikaan :) 

Touhusin Rouskun kanssa toki paljon myös kaksistaan. Melkein ainahan me oltiin kaksistaan ellei Lottaa laskettu. Marjo opiskeli ja asui vajaan 200 km:n päässä ja mulla harvoin oli ketään apuna. Se oli vaan pärjättävä yksin. Rohan oli mun viidentenä "koirana" narunpäässä metsälenkeillä tai ohjasajossa tai myöhemmin maastossa omana pikku ratsunani. En mä osannut tuolloin edes pelätä mitään, vaikka muuten olenkin kova kaikkea spekuloimaan ja onnettomuuksia ennustelemaan. Sinne mä vaan sukkuloin liikenteen keskelle revohkani kanssa.

Jos ei lähdetty kotipihasta niin sitten pyöriteltiin köyttä pihassa ja opeteltiin maastakäsittelytaitoja tai muita temppuja. Rouskun tarha oli virikkeetön joten se oli aina innoissaan lähdössä ulos sieltä ja lenkeille mun kanssa. Monesti yhteisten hetkien jälkeen se halusi jäädä pihattoon mun kanssa hengaamaan kuin, että olisi juossut nopeasti muun lauman joukkoon. Siitä mä tiesin, että kyllä se piti muakin ihan hyvänä tyyppinä.
Ai mitä me niinku tehtiin kaksin?
No hengattiin,...
...pyöriteltiin narua,
...käytiin maastossa ratsain,
...tehtiin ohjasajojuoksulenkkejä,
... vaellettiin metsissä ja
...tehtiin kävelylenkkejä ja pomppuja ojien yli.

Ajo-opetuksessa edettiin maltillisesti, mutta edettiin. Aina siihen pisteeseen asti kun piti kärryjä perään tuoda. Se ei vaan sietänyt niitä takanaan ja jännittyi aina niiden läsnäollessa. Kyllä se niiden takana rentona kulki, mutta onhan se nyt lähtökohtaisesti taas aivan eri tilanne.
Laahat, renkaat, irtoaisat ja rekiaihion se sieti takanaan, mutta ei se mielestäni koskaan niidenkään kanssa täysin rento ollut.
Ohjasajoharkkoja vieraassa ympäristössä.
Laahanvetoharkkoja omalla kotitiellä.
Ja sitten oli näitä päiviä kun mentiin suu kireenä jännäkakkapersuksissa eteenpäin! Kunpa aina olisi ymmärtänyt, että joskus jotkut asiat kannattaa siirtää vain toiseen päivään.
Nykyään olen tämän jo melko hyvin sisäistänytkin

Sitten tapahtuikin se surullisen kuuluisa rekionnettomuus joka mursi unelmani saada siitä monipuolinen käyttöhevonen. Luulen. että tuona epäonnisena päivänä pakoreaktio kilahti yli rajan ja enemmänkin ja jätti voimakkaan muistijäljen sen mustaan laatikkoon.

Ajojutut jätettiin päätöksestäni unholaan, vaikka useat ihmiset vakuuttivat, että pitkällä tähtäimellä ja ajan kanssa se varmasti vielä joskus saataisiin valjastettua reen tai kärryjen eteen.
Onnettomuuden jälkeen siis jatkettiin lenkkeilemistä tähän tyyliin:
Kakrut ja kaverit menopelin kyytiin,
koirat juoksemaan vierelle ja
ajokammoiset hevoset jolkottelemaan menopelin taakse.
Ryhti Rohan valmiina takapiruiluun.
Näin pitkälle mä sen kanssa kuitenkin vielä pääsin onnettomuuden jälkeen.
Se siis käveli luottoäitinsä vieressä valjaat niskassa 
KÄRRYJEN EDESSÄ!! Vieläpä ihan coolisti!

Kolme vuotis syksyllä koitti muutto nykyiseen talliin. Kaiken uuden ja ihmeellisen keskelle tuli sentään jotain vanhaakin. Oma pikkuveli jota ei ollut nähnyt reiluun puoleen vuoteen. Olen sitä mieltä, että jo itsessään muutto uuteen paikkaan on kenelle tahansa hevoselle jo iso kokemus. Vaikka Rohanin sopeutuminen näennäisesti näytti sujuneen ihan hyvin tuli sille seuraavan puolen vuoden aikana kuitenkin monta muutakin muutosta ja uutta asiaa. Kaiken kukkuraksi se oli herkässä murrosiässä.
Uudella tallilla oli puitteet pistää hanat kaakkoon kirjaimellisesti!
Jälleen näkemisen riemua pikkuveljen kanssa.

Rouskun lauma vaihtui kerta heitolla täysin eriksi pikkuveljeä lukuunottamatta. Ei ollut enää Lottaa antamassa turvaa ja Nemostakaan ei vielä tuolloin ollut pomon pallille. Pihassa oli entiseen verrattuna kokoajan elämää; jos jonkimoisia koneita ja ajoneuvoja, tuoksuja ja muita eläimiä.
Minä aloin jättäytyä raskauteni vuoksi taka-alalle
enkä noussut enää näiden muutamien kertojen jälkeen
selkään enää lainkaan.
Tässä kuvassa vauvamasu näkyy jo hyvin.

Lara pääsikin siis ratsaille entistä useammin.

Yrittäessäni pohtia loppuraskauttani ja tulevaa vauva-arkeani helpommaksi ajattelin josko sittenkin koittaisin viedä Rouskun ammattilaisten luokse ajo-opetukseen. Näin saisin rauhassa hoitaa sitten vauvaa kotona ilman huolta miten se hevonen siellä jakselee, vaikka todennäköisesti olisin kantanut huolta enemmän jos se olisi viety ajokouluun. Nemolle olisi kuitenkin pitänyt etsiä uusi tarhakaveri ja lopulta oma turvattomuuden tunteeni vei voiton. Aloin epäillä ettei siitä koskaan tulisi niin turvallista kuin olisi toivottavaa. Päätin siis keskittyä ratsutuspuoleen, ehkä löytäisin sille kivan liikuttajan sitten kun se osaisikin jotakin.
Ratsutuksen ekana päivänä
Ratsutuksen vikana päivänä.

Aloitettiin ratsutus. Kaikkinensa 11 kertaa Emmi kävi opettamassa Rohanille kouluratsastuksen saloja. Ilman postauksia, kuvia ja videoita näistä kerroista en juurikaan muistaisi mitään. Omat ajatukseni olivat pitkälti tulevassa vauvassa ja Rohanin jo silloin muuttuneessa käyttäytymisessä.

Syksyn ja talven aikana kun sattui pieniä epäonnisia sattumia tämän tästä. Ratsastajia lensi selästä silkasta huonosta onnesta johtuen jonka vuoksi se alkoi säpsyä jo selässään painoa vaihtavaa tai asentoaan korjaavaa ratsastajaa. Selkäännousun yhteydessä taas tuoli kaatui sen kylkeen jonka seurauksena ratsastaja horjahti. Tämän jälkeen sitä lähestyvä ratsastaja oli jo väristyksiä aikaansaava asia. Pelkotilat ja jännittämiset tuntuivat vain kasvavan. Marjo oli kerran ollut juoksuttamassa sitä liinassa pellolla ja ilman minkäänlaista varoitusta se oli vain päättänyt lähteä paikalta ja kiskaissut itsensä irti?? Kerran tytöt olivat vieneet sitä tarhaan suitsissa niin se oli lähtenyt portilta sellaista vauhtia, että ohjat olivat katkenneet?? Kotona tuskaisena mietin, että mitä tämä kaikki tarkoittaa ja koska tämä epäonni oikein päättyy? Tuntui, että kaikki meni kokoajan vain pahempaan suuntaan.

Jälkikäteen mietin oliko ratsutus sittenkin liian varhain aloitettu sen hetkistä käyttöä ja henkistä kapasiteettia ajatellen, vaikka en alkuun halunnutkaan sitä myöntää. Tuntui, että vaikka se Emmin alla toimi, ei se toiminut sen ulkopuolella ja lopulta kahdella viimeisellä kerralla Emmikin huomasi Rohanin olevan todella kova suustaan ja jännittynyt. Jälkiviisaus se viisauksista turhin ja tutuin ;)
Tässä kuvassa tuoli oli hetkeä ennen kuvan ottamista kaatunut
sen kylkeen ratsastajineen ja se oli jälleen karauttanut karkuun. 
Näitä näkyjä ei vain haluaisi tulevan,
mutta kun karmanlaki on iskeäkseen se iskee. 
Vauva-arjen keskellä olisi monesti ollut huolettomampaa 
jos hevosella olisi kaikki asiat olleet päänsä sisällä hyvin.
Yritä siinä nyt sitten keskittyä hevosen paniikkitiloihin,
kun omakin pää oli hormoneista sekaisin.

Rohan on suhtautunut uusiin asioihin aina epäileväisesti. Se on siis luonnostaan epäluuloinen. Kun sille on antanut tilaisuuden todeta jokin asia vaarattomaksi se muuttuu uteliaaksi ja luottaa ihmiseen. Jos se pakotetaan kohti uhkaa, se jännittyy ja paineen kasvaessa lopulta pakenee paikalta. Mielestäni se oli kokenut niin paljon epämukavia asioita, että jo tilanteen odotus tai uuden ihmisen kohtaaminen sai tapahtumassa olevan asian muuttumaan uhkaavaksi. Joskus ympäristössä tapahtuneet muutokset saivat sen hätääntymään. Muuttuneet puomien paikat kentällä, tarhassa hulluna hirnuva ja laukkaava Nemo, mäkeä pulkalla laskevat lapset tai metsässä juokseva koira sai sen karauttamaan karkuun. Joskus tuntui ettei mitään edes tapahtunut kun se lähti. Se tuntui juoksevan alta pois aina kun siihen tuli tilaisuus tai sitten se ei suostunut liikkumaan.

Se on niin nuori, kuuluu sen ikään, se testaa teitä tai ehkä se on vain niin kuriton. 

Moni tietysti epäili sen olevan kipeä, mutta siltä oli hoidettu hampaat, sille oli ostettu sopiva satula, sitä oli hierottu, vaihdettu kuolainta ja ratsastettu jopa kuolaimetta.
Minä olin kuitenkin sitä mieltä, että kyse oli puhtaasti pelosta. Pelosta joka johtui sen kokemushistoriasta ja joskus jopa eroahdistuksesta. Toki kyse saattoi olla myös kivusta. Osoittihan se usein epämukavuutta vastustamalla joitakin liikkeitä tai tiettyä suntaa voimakkaasti.
Selkäännousuharjoituksia jouduin talven aikana tekemään
sille uudestaan sillä se pakeni ratsastajaa sen lähestyttyä.
Nykyään se seisoo paikallaa kuin tatti.
Kaikki merkit ilmassa; 
kiireinen askellus, jännittynyt olemus, 
pingottunut takapää, tyytymätön ilme.
Kohta sinkoan ulkoavaruuteen.

Jossain vaiheessa olin niin lukossa näiden ja kaikkien muiden asioiden kanssa, että en kyennyt järkevään ajatteluun lainkaan. Olin varma ettei mikään meitä enää pelastaisi. Itse kieltäydyin lopulta menemästä selkään lainkaan, koska koin, että tumpelona ratsastajana minä vain pilaisin sitä lisää ja ruokkisin tätä käytösmallia, koska en osannut selvästikään toimia oikein. Olinhan mielestäni koittanut kaikki keinot selässä tähän asti. Antanut sen kaahottaa, koittanut kiskoa sen takaisin kuosiin, pyytänyt sitä menemään lisää kun se kaahotuksen jälkeen alkoi hidastamaan vauhtia, pitänyt sitä "piukassa paketissa" ettei se vaan pääse singahtamaan mihinkään suuntaan missään kohtaa. Sitten kun minä aloin jännittämään kohtaa josta se usein lähti, niin alkoi hevonenkin jännittää, että koska sen pitäisi lähteä ja sitten lähdettiin ihan jo pelkästä ajatuksesta ja tottumuksesta. Emme todellakaan tehneet toisillemme hyvää.

Neuvoja sateli joka suunnalta joista kuuntelin tarkkaan joka ikisen. Silti sisimmässäni tiesin, että kaikki ne olisivat vaatineet aikaa, rahaa, rohkeutta, täydellistä panostamista ja apukäsiä! Sitä kaikkea joka minulta puuttui.
Parempi, että minä pysyn poissa selästä nyt toistaiseksi,
koska en luota itseeni tarpeeksi. Snif.

Heppaihmiset lohduttelivat ettei se pilalle mene, vaikka seisoisi vuoden tarhassa toimettomana ja tauon jopa povattiin vain tuovan hyviä asioita tullessaan.

Sitten mä ironisesti ajattelin, että niin onhan se vielä nuori kuitenkin joten ehkä kolmen vuoden päästä pääsen tallille niin, että lapsetkin pärjäävät siellä hetken aikaa omin nokkinensa ja mulla on vihdoin säännöllisesti aikaa touhuta sen kanssa kunnolla keskittyen. Jos mulla enää edes olisi koko ponia. Lohduttavaa, eikö?
Vaikka sitä joskus ajatteleekin,
että olisipa lapset jo sen ja sen ikäisiä
niin en mä silti vaihtais näitä vaippahousuaikoja mihinkään.
Enkä kyllä vaihtais näitä
kahdeksan vuotiaan tytönkään juttuja ja touhuja! 

Sanotaan ettei hevonen virheistä rikki mene ja se antaa paljon ihmiselle anteeksi. Näin varmasti onkin ja onhan minulla siitä elävä todistekin. Rohanin päänuppi on joutunut kestämään paljon eikä se tiedä muusta, kunnes se muu sille opetetaan. Opitusta toimintamallista pois kouluttaminen on pitkä ja hidas tie, muttei mahdoton. Mä oikeasti luotan siihen!
Ei oo helppoo olla mun poni sanon vaan.

Olenkin siis vain kokoajan toivonut, että löytäisin ihmisen jolla olisi aikaa ja rohkeutta ja halua auttaa sitä. Joka ymmärtäisi, että se kaipaisi nyt tukea ja turvaa, rentoutta työskentelemiseen, selkeitä sääntöjä, pehmeitä otteita, positiivisia kokemuksia ja ennenkaikkea päättäväisen ja turvallisen johtajan! Ihmisen joka huomaisi ettei se Rohanin pään sisällä oleva "laatikko" olekaan pelkkää mustaa vaan siellä on ne kaikki sateenkaaren värit ja enemmänkin.
Katse kohti kirkkaampaa tulevaisuutta.