Saisko olla pullaa?


Moi mä oon Siri ja mun hepan nimi on Popi.
Popi on kuusi vuotta. Se on vuonohevonen.
Popin tarhakaveri on Elsa.
Elsa on pieni pyöreä ja valkoinen.
Sen ikä ja rotu on tuntematon.
Me kutsutaan näitä kahta talliringissä pulliksi. WhatsApp-keskusteluissa viestit kulkee tähän tapaan:

Veikö joku jo pullat metsään? Saako pullat ottaa kentälle juokseen? Pullat palautettu karkuteiltä!


Kaikki tietää silloin, että kyse on Popista ja Elsasta. Tämä hauskan näköinen pullapari aloitti laihdutuskuurin loppukesästä. Kyllähän ne heinämäärät laskettiin ja punnittiin kumpaisellekin sopiviksi, mutta tietäähän sen, että kun samalta pussilta syövät niin tulos on melkein fifti/fifti. Jokainen varmaan osaa kuvitella mitä siitä seuraa kun kyseessä on vuonohevonen ja "shetlanninponi".

Pulla Elsa

Pilli Popi

Niinpä... toinen pulla on pysynyt pullana, kun toisesta taas on alkanut muodostua pilli. Ja sittemmin tätä parivaljakkoa onkin sitten sattuneesta syystä kutsuttu Pilliksi ja Pullaksi. Edistystä toki sekin ja sanottakoon ettei Pillikään nyt vielä ihan pillistä mene, mutta sinnepäin. Tarkoitus oli kuitenkin saada molemmista pillit.

Minä tietysti Popin omistajana olen myhäillyt tyytyväisenä sillä Popi on just se kenestä on tullut pilli, vaikka pulla onkin :D

Joskus pulliin tulee himo. Niihin pullaponeihinkin. Sitten ei auta muu kuin mennä Arnoldsiin tai hevoskaupoille. Katja marssi jälkimmäiseen.
Niinpä reilu viikko sitten perjantaina meidän tallin pihaan ajoi hevoskoppi kyydissään shetlanninponit Pulla ja Kaneli. Kyllä vain, toisen nimi on ihan oikeasti Pulla!
Tosin nämä ponit ovat ennemmin luokkaa pilli kuin pulla kun ovat niin sutjakoita meidän pulliin verrattuna.



Pulla, Katja ja Kaneli

"Hauska tutustua herra Kaneli!"


"Vilkaisen vain tuleeko sieltä lisää pillejä meidän metsään!"

Popi ja Elsa sai siis uudet tarhakaverit äiti-Pullasta ja Kaneli-pojasta. Nyt on tarhassa neljä pullaa. Tai kolme pilliä ja yksi pulla. Kaksi tammaa ja kaksi ruunaa.
On voipullaa, kanelipullaa, laskiaispullaa ja kermapullaa... vähän kuin jokaiseen makuun. Siitä ottaa vaan ja haukkaa palasen! Niin makeilta ne näyttää yhdessä.
Maistuis varmaan sulleki? ;)







Ja nyt mun alko tehdä mieli pullaa...
sitä Arnoldsin joka sopii paremmin kukkarolle ;) 

Pakkasaamun auringon ensisäteissä


1.

2.

3.

4.

5.

6.

7.

8.

9.

10.

11.

12.

13.

14.

15.

16.

17.

18.

19.

20.

21.

22.

23.

24.

25.

26.

27.

28.

29.

30.

31.

Näihin kuviin näihin tunnelmiin ihanaa alkavaa viikonloppua teille kaikille!  ♥

Melki ku oikeeta tukkijätkii


Vai eikö muka siltä näytä?

Repesin eilen ääneen nauramaan lukiessani Jillan blogista tätä postausta, jonka lopussa todettiin, että "ei kuulemma kuulu ponin töihin vetää puita perässään"! Onneksi hevosblogien hevostähdillä ei ole  somen käyttö (ainakaan vielä) kaviossa, eikä Torsten ole päässyt kertomaan Nemolle tätä asiaa :D Vaikka kieltämättä Nemon ilme pellolla oli välillä sitä luokkaa - kun se pysähdyksessä tyypillisesti kääntyy katsomaan taakseen suoraan mua silmiin - että en mää tähän kyllä allekirjoittautunut mukaan..

Vedettiin siis sekä minun että hevosen ihka ekat kerrat tukkia perässä. Aiemmin on ajettu puita vain reen kyydissä ja nuo ovat olleet kooltaan huomattavasti pienempää luokkaa. Mittasin huvikseni tämän tukin koon ja pituutta sillä oli hieman yli viisi metriä ja paksuutta tyvipäästä vajaa 30cm. Painoa ei pysty tarkoin sanomaan, mutta pikaisella lieriön tilavuuden ja puun massan laskutoimituksella vähintään päälle sadan kilon mentäisiin. Ja näkeehän sen jo tukkia katsomallakin..

Aisoihinlaitto menossa: ja aina ehtii hymyillä kuvaajalle!

Minulla ei ollut pienintäkään epäilystä siitä, etteikö Nemo pystyisi vetämään tukkia ja ettenkö itse pystyisi sitä ajamaan. Siis erittäin hyvillä mielin lähdin tätä hommaa kokeilemaan, vaikka ensikertalaisia oltiinkin. Ja voin sanoa, että pysyimme kyllä molempien mukavuusalueella. En laittaisi Nemoa sellaisen tehtävän eteen, joka on sille liian haastava. Vaikka välillä pitääkin koetella (molempien) rajoja ja vähän haastaa sekä hevosta että ajuria, ei tukin veto loppupeleissä ollut juttu eikä mikään.

Johan on keväisen näköistä! Pian tässäkin taas hevoset laiduntavat..

Mutta lisättäköön tässä vaiheessa tärkeä huomio: älä missään nimessä lähde kokeilemaan tällaista touhua omin päin, jos pohjatyö ei ole hyvin tehtynä! Sain kyllä itsekin huomata ajon aikana muutamat kerrat, ettei tämä mitään soitellen sotaan -touhua ole, vaikka periaatteessa helppoa onkin. 

Jo pelkkä kuorman pituus (aisat, meillä vähän turhan pitkä vetoköysi ja 5m tukki) tuo omat haasteensa ajoon, kun pitää käyttää mutkaisia reittejä tai kapeita portteja. Tukki ei suoristu perään ihan lantin päällä kääntyen. Lisäksi tukin oma massa (toistasataa kiloa) jäisellä, sohjoisella tai muutoin kaltevalla pohjalla saa tukin välillä elämään ihan omaa elämäänsä.

Takkuusajoa vesilänttien välistä kapealta kannakselta.

Hyvin maastoutuvat maisemaan molemmat.

Tässä kohden tuli tavarajuna ohi kuvan yläreunassa näkyvää junarataa pitkin.
Eka kerta kun kohdattiin juna kesken työnteon, joten menin varuksi Nemon viereen seisomaan.
Onneksi tämä on jo pikkuvarsana totutettu juniin, joten eihän se kiinnittänyt junaan mitään huomiota.

Suuri osa pellosta alkaa olla jo liian sulaa tukin vetoon..

Mitä haasteita tähän hommaan sitten liittyy? Ensinnäkin koko tukki laahaa maata, kun sitä tähän malliin pitkällä köydellä vedetään. Tukin etureuna siis kyntää uraa edellään koko ajan ja saattaa jäädä kiinni, jos eteen osuu mikä tahansa este. Totta kai ajurin on tarkkailtava tukin linjoja jatkuvasti, mutta erityisen tarkkana saa olla maaston esteiden kanssa.

Nemo kiihdyttelee vauhtia ylämäen lähestyessä.

Hienosti jaksaa.

Toinen haaste on kapeista paikoista ajaminen. Meinasin itse asiassa kolmesti ajaa tukin alas sillalta, jonka yli mentiin toiselle pellolle. Alla olevassa kuvassa piti olla ihan perus helppo sillan ylitys suoraa uraa pitkin. Siltaa pystyi lähestymään ihan kohtisuorassa, joten mitäs kummallista tuossa nyt olisi, yli vaan? Sillan päällä tukki alkoikin liiraamaan kohti reunaa, ja piti tehdä pikainen korjausliike muuttaakseen sen kurssin kohti turvallisia vesiä (ei niitä sillan alla virtaavia..). Onneksi Nemo on helppo ja varma askel kerrallaan ajettava hevonen, joten ei muuta kun liike seis ja iso korjausliike vasemmalle, jolloin saatiin tukin kurssi muuttamaan suuntaansa.

Hupsis Nemo, nyt äkkiä toinen suunta!

Hieno veto ylämäkeen :)

Hyvin tuli kuorittua tämä tukki!

Yllä olevassa kuvassa näkyykin sitten toinen suuri haaste. Alkuun tukki kulki hienosti perässä juuri niitä uria ja sitä vauhtia kun pitikin, kun kaarna jarrutti sen menoa niin hyvin. Vaan ajon edetessä tukista lähti kaikki karkea pinta irti, ja alta paljastui erittäin liukas puu. Voitte kyllä kuvitella, kuinka helposti tällainen kuorma lähtee liukumaan jäisellä pohjalla? Piti miettiä muutamaan kertaan, mihin suuntaan uskaltaa edes loivia alamäkiä ajaa, jottei tukki ota omia vauhtejaan. 

Nemon ilme, kun kuorma lähti valumaan sen ohi. Tämä totta kai aiheuttaa voimakkaan aisapaineen hevosen takajalkaan vetäessään aisoja sivuun tukin mukana. Onneksi on 500 kiloa tuossa aisojen keskellä, joten eihän tukki kauaa jatkanut luisuaan.

Joku herra olisi halunnut vaan syödä, syödä ja syödä!

Kolmas haaste olikin tukin pyöriminen oman akselinsa ympäri. En taas itse tajunnut koko asiaa, kun ajoin loivassa linjassa ylös pientä ylämäkeä. Kun tukki asettui hivenen vaakatasossa mäkeen, sehän lähti narun päässä pyörimään mäkea alas oman akselinsa ympäri. Nemon ilme oli kieltämättä taas huvittavan näköinen, kun kuorma rullaa ja kiskoo aisoja mukanaan ihan toiseen suuntaan. Helposti tuostakin selvittiin, kun tajusin vaihtaa ajolinjan kohtisuoraan mäkeä ylös, suoristui myös tukki perässä ja päästiin jatkamaan ajoa.


Nuori herra terhakkaana.

Ja vanha rouvakin menossa mukana (Zelda 13v)

Hiukka söpö ilme taas ponilla <3

Kyllä sen huomasi, että Nemo joutui jo vähän vetämäänkin.

Mutta tasaisen varmasti ja hyvällä fiiliksellä se puksutti menemään.

Sillan ajo toiseen suuntaan olikin astetta haastavampaa! Siltaa ei pystynyt lähestymään suorassa linjassa, koska olisi pitänyt tulla jyrkkä jäinen mäki alas. Oli siis pakko ajaa kulman takaa sillalle ja alkaa suoristaa tukkia vasta siinä vaiheessa, kun hevonen on jo puolivälissä siltaa. Tässä meinattiin mennä molemmista reunoista alas! Alla olevassa kuvassa on tukin suoristus meneillään, tultiin siis tuolta oikealta kuten linjasta näkyy. 

Vaan tukki ei ehtinytkään suoristua, sen sijaan se meinasi jatkaa liikettään kärjen osoittamaan suuntaan ja vasenta reunaa alas sillalta. Ehdin onneksi tämän havaita, jolloin piti tehdä niin iso korjausliike oikealle kun ikinä hevonen mahtui sillalla liikkumaan. Tämän seuraksena saatiin juuri ja juuri estettyä etupään putoaminen ja se tulikin hyvässä linjassa loppumatkan. Sen sijaan mentiin niin läheltä sillan oikeaa reunaa (korjausliikkeen seurauksena), että tukin peräpää meinasi pudota puolestaan sillan oikealle puolelle! Ei jäänyt kovin monista senteistä kiinni, ettei jäinen kalteva maa olisi valauttanut tukkia toista metriä olevaan pudotukseen..

Tässä vaiheessa ajuri taisi vielä kuvitella, että hyvin se tukki tuohon suoristuu. Kunnes huomasi, että tukin reuna lähestyy uhkaavasti sillan reunaa..

Olisi ollut kyllä mielenkiintoista nähdä, miten Nemo reagoisi, kun yhtäkkiä kuorma putoaisi (melkoisella kolinalla) perässä ja samalla oletettavasti kiskaisisi hevosta melkoisella voimalla taaksepäin. Tuskin mitenkään sen kummemmin. Kaikkeen on ajohevosen totuttava ja kaikkea voi sattua kuorman kanssa. Vaikka toki aina siihen pyritäänkin, ettei mitään sattuisi, mutta juuri näitä varten ajohevosen koulutus on tehtävä huolella ja hartaasti.

Kahdesti olen ajanut Nemon "nalkkiin" kuorman kera siten, että liike pysähtyy kuin kanan lento päin seinää. Ensimmäisellä kerralla perässä oli vanha metsäreen puolikas, joka jäi kiinni lumen alla olevaan juurakkoon. Nuoren Nemon reaktio tähän oli heittää pieni pukki! :D Sen jälkeen jäätiinkin paikoilleen rauhassa nököttämään siksi aikaa, että käsin käytiin irrottamassa kuorma. 

Toisella kertaa ajettiin kärryillä pellolla, ja oltiin menossa keväällä kynnetyltä pellolta kohtisuoraan peltotielle. En muistanut, että siellä heinän alla piilossa on kynnöstä jäänyt syvä ura. Kärryn pyörät pudota humpsahtivat uraan ja siihen jäätiin! Nemo yritti muutamaan kertaan jatkaa matkaa, mutta kärryt vaan heijasivat ees taas pientä liikettä urassa. Virpi oli kyydissä mukana ja hyppäsi jo pois, mutta edelleen vaan kärryt jatkoivat pientä nykimistä. Olin jo itsekin tulossa pois, kun Nemon ilme muuttui luokkaa "johan nyt on *piiip*", se nykäisi oikein kunnolla ja sai pyörät ylös kolosta.

Tasaisella aakeella laakella pellolla ei toki ajossa ole sen suurempia haasteita.. Eri asia onkin viedä tukki keskelle metsää.

Ajon päätteeksi kurvaus pihan ympäri ja viimeinen haaste edessä.

...tai no eipä tämä mikään haaste ollut, pieni alamäki ja jyrkkä mutka ja tukki parkkiin paikoilleen kaveritukin viereen.

 Ensi kesänä päästään taas seuraamaan, kuinka ne ihka oikeat tukkijätkät esittelevät taitojaan lammessa! Nyt on heille parikin tukkia valmiiksi kuorittuina! 

Siitä sitten mallia!