koirat ,

Heppahaaste

3/30/2014 06:14:00 ip. marjo 7 Comments


ps. älkää kokeilko tätä kotona. Lotta on Lotta :)

Videokuvauksen jälkeen heitettiin vielä ponille varusteet niskaan ja käytiin pellolla pyörimässä. Ja nyt täytyy sanoa, että paremmin se toimi ilman kamppeita. Jostain syystä muorilla oli pitkästä aikaa pahemman kerran kuulossa vikaa ja suunta jonnekin ihan muualle kuin kuski pyysi… Taitaa olla koulutreeneille jatkossa enemmänkin tarvetta ^^


7 kommenttia :

Ole hyvä ja kommentoi tähän :) Kommentit näytetään hyväksymisen jälkeen.

kuvia ,

Villiponi-Nemo täällä moi!

3/23/2014 07:14:00 ip. marjo 5 Comments

Olen alkanut nautiskella elämästäni täällä Forssan lakeuksilla metsän keskellä laumani kuninkaana. Vapautta riittää. Ruokaa riittää. Kavereita riittää. Ei inhottavia riimuja ja ihmisiä hääräämässä villiponin kimpussa päivästä toiseen. Näin hevosen kuuluukin elää!

Vaan tänään silmäni näkivät jotain huolestuttavaa. Äiti tulee! Taas! Vastahan se kävi. Mä luulin että meillä oli sopimus täydestä vapaudesta, vähän niin kun viime kesänäkin kun oltiin täällä mun ekan äitin kanssa kahdestaan..?


Vaikka onhan se aina kiva nähdä tuttuja, en mä sitä kiellä. Lähdin totta kai äitiä moikkaan, olihan sekin tullut tänne saakka mua tapaamaan.


Oda on kuitenkin mun laumastani se ehdottomasti ihmisrakkain yksilö. En ymmärrä mitä se niissä kakslahkeisissa näkee. Ei ne mun mielestä niin kivoja oo, että niitä jaksais seurata paikasta toiseen ja ihmetellä niitten touhuja. Aika tylsää porukkaa oikeestaan..


Äiti laittoikin mulle riimun päähän, joten eihän mulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin seurata kaksilahkeisen perässä. Tiedän sen, että kun niskaan tulee painetta, pitää liikkua, ja niin mä liikuin. Ihmettelin kyllä kovasti, miks kaikki muutkin liikkuivat samaan suuntaan. Oliko äiti laittanut niille näkymättömät riimut päähän?

Olvir kysyi multa, mihin mä oon lähdössä. Hiljaa se vielä kuiskasi mulle, että sekin haluaisi tulla mukaan. 


Äiti ei tätä kuitenkaan tiennyt, eikä se uskonut vaikka yritin kertoa, joten mä lähdin taas yksin matkaan. Äitin perässä on aina ollut turvallista kulkea joka paikkaan, joten rennoin mielin lähdin matkaan. Dippi kulkee aina meidän mukana, samoin se teki viime kesänä kun olin ihan pikkuvauva. Silloin se varmaan huolehti, etten eksyisi porukasta. Se ei oo vissiin tajunnut, että mä oon jo iso mies ja osaan kyllä pitää itsestäni huolta?


Matkan varrella norjalainen jalostusori Rudsmå Rossar katseli meitä aidan takaa. Mun on aina pitänyt kysyä siltä, miks ihmeessä se tuli tänne Suomeen Norjasta, mutta aina me mennään ohi sen verran nopeasti, etten ole ehtinyt jäädä juttusille. Sen mukaan mitä mä oon kuullut, Norjassa on kaikkein mageimmat misut ja upeimmat maisemat..


Matkalla ohitettiin myös pari Rouskun viime- ja toissakesän laidunkaveria. Ens kesänä mä pääsen kuulemma niitten kanssa samalle laitumelle!

Käytiin äitin kanssa tsekkaamassa vanhaa tuttua rekkaa. Tän kapistuksen kyydissä mä oon kulkenut jo kolme matkaa, viimeksi ihan ypö yksin. Tällä kertaa ei kiivetty kyytiin saakka, äiti oli sitä mieltä että se myöhästyy kokouksesta ja pahasti jos meikä päättääkin ruveta hankalaksi. (oonko muka joskus ollut hankala jossain asiassa - no en!)


Seuraavaksi näin pitkän rivin tammojen takamuksia! Olenko mä oikeasti ollut niin kiltti, että pääsen tuonne tammojen joukkoon, upeeta!! Lauloin jo onnessani kaikki halleluja-ylitys-kiitoslaulut, mutta pettymys olikin karvas. Me vaan kuljettiin kaikkien niiden ihanien neitojen ohitse, ja jouduin ihan yksin talliin.


Niin, oikein luitte, tähän se äiti mut köytti!


Sen jälkeen se harjas mut läpi kolmella eri harjalla. Eikö vähän vähempikin nyt olis riittänyt? Mulla on hurjan pitkä talviturkki, mutta vähitellen olen alkanut siitä luopua. Enää ei kuulemma pitäisi tulla lumimyrskyjä, ja aurinko lämmittää päivisin jo niin hurjasti, että kai sitä pitää kesäkuosiin siirtyä.


Tammat vaan loikoili siellä olkipedillään keskellä kirkasta päivää. Jenkka on sen verran iso kaveri, että sitä en varmaan olis uskaltanut mennä edes moikkaan, vaikka tammojen tarhaan olisin päässytkin. Bongasin sieltä laumasta pari vanhaa laumakaveriakin viime kesältä.


Se oli kuitenkin mun mielestä kaiken huippu, että Lara sai mennä tammojen kanssa seurustelemaan! Ja vielä mun nenäni edessä..! 


Aasitkin on mun vanhoja tuttuja kavereita, ja huuteli mulle tarhasta, että miksen tuu vaihtaan kuulumisia - ei olla nähty yli puoleen vuoteen.


Muutama tammoista tulikin katselemaan meikäläistä aidan yli. Yritin olla oikein edustavan näköinen, mutta sen sijaan jouduinkin pieneen ahdinkoon...


Äiti siinä mua harjaillessaan päästi suustaan semmosia kamaluuksia, että mua rupes jo vähän jännittään. Ensin vaan ajattelin, että ei se taida olla tosissaan. Mähän oon villi ja vapaa metsän kuningas, siinä on jo ihan tarpeeks, että mut köytetään kahta puolen kiinni. 


Lara ja Dippi vaan naureskeli mulle.


Lara sentään oli niin kiltti, että toi meikäläiselle muutaman vihreän ruohonkorren. Kevät tulee sittenkin. Ehdin jo ajatella, että tässähän on kaikki ihan hyvin...


Kunnes karu totuus paljastui! Yritin huutaa apua...


…vetosin äitiin niin hyvin kuin osasin, ettei se tekis sitä...


…yritin esittää sairasta...


…kun ei sekään tehonnut, huusin kavereille että soittakaa eläinsuojeluun...


…yritin huutaa iskää apuun laitumelta...


…kun kukaan ei saapunut apuun, eikä äiti suostunut muuttamaan mieltään, otin käyttöön uhkailun...


…esittelin huolella hammaskalustoni, jotta äiti tietäisi, kuinka ikävää jälkeä nämä naskalihampaat voivat saada aikaan...


…mutta kun sekään ei tehonnut, päätin yrittää hyvällä ja näyttää niin söpöltä kuin pieni vuonoponi voi näyttää.


Ei, sekään ei tehonnut. Se teki sen silti. Antoi mulle matolääkettä! Tyydyin tappiooni ja söin lääkkeen kiltisti. Siinä vaiheessa aloin kuitenkin suunnitella kostoa.


Pentukoira oli kanssani samaa mieltä - kyllä ihmisille pitää ehdottomasti näyttää kaapin paikka!


Siinä vaiheessa homma oli jo päivän selvä, kun jouduin vielä ottamaan kuolaimet suuhuni. Esitin tietty kilttiä pientä enkeliä, opetus annetaan siten että se varmasti niin yksinkertaistenkin olentojen kuin ihmisten muistiin painuu. 


Seuraavaks me lähdettiin pienelle käveylle. Suunnattiin kohti rantaa ohi iskän tarhan. Tässä vaiheessa äiti vielä luuli, että olin antanut anteeksi kaiken sen kokemani vääryyden.


Vaihdettiin iskän kanssa pikaiset kuulumiset aidan yli. Iskä olis hirveesti halunnut lähteä mukaan, muttei se kuulemma päässyt sieltä aidan takaa. 


Niinpä se jäi odottelemaan kun me käytiin kävelyllä.


Kun me tultiin takaisin, oli iskä sitä mieltä, että voitaisiin ottaa vähän pojasta mittaa!



Sen mielestä mä näytin kuulemma niin pieneltä rimpulalta, että mahdanko mikään ori ollakaan. Siellä tammojen tassun alla vaan elelen.. Mä tietty vastasin iskälle, että ei muuta kun matsia ottamaan, mussa on orivoimaa vaikka muille jakaa! (äiti pahoittelee tätä huonolaatuista kuvaa meidän keskustelustamme)

Iskä sitten laittoikin tanssiksi tarhan puolella ja esiintyi selkä kaarella niskojaan nakellen. Mä yritin ottaa spurttia omalla puolellani aitaa, mutta äiti ei ollut hommasta samaa mieltä. Se sanoi mulle että nyt kävellään rauhassa, joten kilttinä poikana päätin tällä kertaa totella äitiä - vaikka iskä vähän naureskelikin..


Äiti tyytyi kuitenkin kompromissiin, ja päästi mut vapaan kentälle esittelemään orin olemustani. Ensin pidin pienen tuumaustaon suunnitelmani yksityiskohtia hioen...


Ja sitten tositoimiin. Ihka ensteks päätin tietty ottaa ilon irti elämästä ja kävin hyppäämässä kentälle jätetyn hurjan esteen yli - jiihaa!


Seuraavana alkoi suunnitelman toinen osa, eli iskän ja norjalaisen orin vakuuttaminen meikän kovuudesta! Ei siis muuta kun show pystyyn!


Niskat alas, selkä pyöreäksi ja häntä ylös, näin ne isotkin orit aina tekee.


Täyttä laukkaa kenttää ympäri.


Välillä vähän pompitaan. Mitä isompi hyppy sitä hurjempi ori!


Joten mä päätin laittaa kaikkeni peliin ja viskaisin jalkani niiiiiin ylös kohti taivaita kun ikinä yletyin. Kyllä mahdoi olla iskällä ja viereisen tarhan orilla ihmeteltävää!


Välillä kiidin kuin tuulispää aidan viertä. Kunnon taisteluorin tulee olla nopea ja ketterä kuin kissa.


Laukkaan lähdetään räjähtävällä energialla - kiihtyvyys nollasta sataan kuin Ferrarissa konsanaan, wrooooom.


Äiti olisi halunnut ottaa ravikuvia, mutta ei mulla sellaiseen ollut aikaa. Näettekö, siellä se Rossar katselee aidan takana, eikä paljon yritä laittaa meikäläistä paremmaksi..


Olisin halunnut todistaa todelliset voimani toisen orin kanssa mittelemällä, mutta kun en saanut taistelukaveria, tuli Dippi meikäläiselle avustajaksi.

(toim. huom. Muinoin Norjassa valittiin vuonohevosten jalostusorit oritaisteluiden avulla - orit taistelivat toisen kuolemaan saakka ja voittajaoreja käytettiin jalostukseen..)


Dipin avustuksella esittelin, kuinka vastustajan kanssa toimitaan. Taistelukaveria seurataan herkeämättä, ennakoidaan sen liikkeitä ja ollaan aina askel edellä. Tiukka jarrutus, vastustajan hämäys, äkkinäinen pysähdys kuin seinään ja vastustaja on täysin hukassa.


Seuraavaksi käännähdetään sadasosasekunnissa ympäri ja whumps, ladataan tarkkaan ajoitettu karate-potku suoraan vastustajan arkaan paikkaan! Huomasitteko? Vahinkojen välttämiseksi neuvoin Dippiä pysymään tarpeeksi kaukana meikäläisestä. Mutta kyllä tämä varmasti isot orit vakuutti!


Sen jälkeen olikin jo aika siirtyä suunnitelman kolmanteen eli viimeiseen vaiheeseen - potut pottuina ja kosto äidille!

Kentällä juoksentelu sai riittää ja oli aika poistua voittajana näyttämöltä takaisin omien kavereiden luo. Aidan läpi viuh ja vapauteen. Toisen aidan läpi viuh ja omien kavereiden kainaloon.


Jostain syystä äiti tuli vielä mun perässäni meidän tarhaamme. Hieman ihmettelin, että mitä se nyt sinne vaivautui, kun palasin jo itse takaisin. Jostain syystä se laittoi mulle vielä uudelleen riimun päähän ja vei mut takaisin talliin. Hengailtiin siellä hetki ja sitten lähdettiin taas takaisin tarhaan. Ihan turha reissu mun mielestäni, mutta käyttäydyin taas oikein kiltisti ja hienosti. Onnistuinhan jo vakuuttamaan tallin muut orit, mitäpä niiden edessä enää jaksaisi pörhistellä. Ja äitikin sai jo opetuksen, joten jatkossa voin taas olla oma pieni enkeli-itseni. Täytyy pitää ihmiset siinä luulossa, että ne selviytyy voittajina ja hallitsee tätä kuviota. Annetaan siis äidinkin luulla niin..

...aina niin kauan, kunnes se keksii taas jotain yhtä kamalaa mun pääni menoks...

5 kommenttia :

Ole hyvä ja kommentoi tähän :) Kommentit näytetään hyväksymisen jälkeen.

kouluratsastus ,

Kevään ekat koulureenit

3/22/2014 08:15:00 ip. marjo 0 Comments

Pallovatta töppöjalka söpöilee - ja ihan kivalta se Lottakin näyttää :D

Sen yhden ja ainoan kerran, kun olen Lottaa ehtinyt liikuttaa tässä viime viikkojen aikana, suuntasimme kulkumme naapuritallin kentälle. Pelkäsin etukäteen hieman missä kunnossa kenttä mahtaa olla (talvella se on lähes käyttökelvoton), mutta yllättäen lainehtivan hiekkavellin sijasta kenttä olikin lähes kuiva! Mahtavaa! Nyt iltojen muuttuessa aina vaan valoisammiksi ja kentän kuivuessa tässähän voisi vaikka useamminkin käydä koulua tuuppaamassa kivikovien maastoreittien kuluttamisen sijaan.

Lotta on kyllä päässyt hyvin liikkumaan, sillä on nyt periaatteessa jopa viisi eri ihmistä miun lisäkseni ratsastelleet (tai ajaneet). Tallin pikkuponit Skella ja Bimi ovat saaneet itselleen uudet liikuttajat ja samat tytöt ratsastavat myös Lottaa tarpeen mukaan. Myös tallimme uuden shettisasukin omistaja on käynyt Lotalla maastoilemassa ja Siri tietty liikuttaa Lottaa ja Rouskua yhteisvoimin. Ihanaa kyllä miun puolestani, sillä tallilla käyminen on hieman hankaloitunut entisestä, joten en kovin helposti tallille edes pääsekään.. Ei tarvitse kotona repiä hiuksia päästä ja stressata ponin puolesta :)

Kyllä se hetkittäin liikkui vallan nätistikin.

Epäilin alkuunsa, että Lotta ei liikkuisi kentällä mitenkään päin. Sen verran heikoissa kantimissa on taas ollut minkään sortin kouluratsastukset viime kuukausina. Lähes oikeassa olin, mutta siitä yllätyin, että poni kyllä yritti. Se on hauska aina kentälle astuessamme, heti kun itse kerää ohjat käteen, alkaa poni hakea eteen alas kuolaimelle. Se ei vaan pysy siellä. Pätkittäin Lotta kulki tosi kivassa ja pyöreässä muodossa, mutta nämä pätkät tosiaan kestävät lähinnä muutaman metrin - ehkä parhaimmillaan kierroksen kentän ympäri. Eikä tässä vaiheessa taas sen enempää kannata odottaakaan, kasvatellaan nyt jälleen kerran ponin kuntoa "oikeaan" työskentelyyn ja rakennellaan uudelleen puuttuvia lihaksia. Pääasia että yritystä on, ehkä se vanhakin vielä vähitellen vetristyy.

Lotta myös väsyi todella nopeasti, joten kävelimme vähän väliä ravipätkien välissä ja laukkaakin otin vain muutaman noston parin pääty-ympyrän verran. Hieman omituista kyllä, sillä viimeksi kentällä tammikuussa käydessämme Lotta oli kuin höyryveturi, halusi vaan koko ajan kiihdytellä ja annoinkin sitten ponin välillä laukata pitkät pätkät pyytäen sitä samalla vähitellen pyöreämmäksi myös laukassa. Tosin siihen aikaan Lotta oli muutenkin räjähdysherkkä ruutitynnyri, kuten ehkä muistatte..

Onko teillä muuten karvanlähtö jo alkanut? Jatkuvaa ulkoelämää viettävä Nemo ei pudottanut turkkiaan oikeastaan vielä yhtään, mutta auta armias sitä määrää mikä Lotasta irtoaa..!


Mummo kaahottaa. Laukassa ei hirmuisesti ollut taas pyöreyttä - syytetään pitkää taukoa ja voimien puutetta.

…vaikka yritystä kyllä löytyi siinäkin.

Lotta kulki mukavan rentona, tosin todella löysästi ja tahmeasti. Omana lähtökohtanani oli kuitenkin saadakin poni rennoksi ja myötäämään sekä joustamaan paremmin, joten tempoa en edes pyytänyt lisää jännittymisen takia.

Kevennys-könötys ja poni venyttää hienosti.

Miks mun jalkani on aina jossain hevosen takapuolessa?? 

Kummasti ponin pallovattakin katoaa kun selkälihakset otetaan käyttöön!

Matkalla kotio kiivettiin vielä mäki ylös. Alastulo olikin puolet haastavampi homma..

0 kommenttia :

Ole hyvä ja kommentoi tähän :) Kommentit näytetään hyväksymisen jälkeen.