kuolaimettomat ,

Hellekelin höntsäilyjä

6/17/2017 06:42:00 ip. marjo 3 Comments




Arvatkaapa, mistä nyt olen innostunut Nemon kanssa? Metsäretkistä ilman satulaa! Siis oikeesti, ihan huippua! 

Lämpimänä iltana auringon jo hiljakseen laskiessa.

Jostain sekin ajatus lähti, ja pakkohan tuota oli sitten kokeilla. Ensimmäinen yritys suoritettiin löysät pitkät housut jalassa, mikä aiheutti kyllä melkoista tasapainoilua kuskille. Housut luistivat hevosta vasten ja omat jalat luistivat housuja vasten, joten tuollaisen säättömän tynnyrin selässä sai todellakin ottaa keskivartalon käyttöön.

Helle.. Kroooh... Pyyh...

Olen vaikka kuinka ja usein ratsastanut Lotalla kesähelteillä sortsit jalassa pitkin maita ja mantuja. Sortsit jalassa hevoseen saa todella hyvän pidon, kun pieni syntyvä hiki aiheuttaa kitkaa oman ihon ja hevosen välille. Kyllähän tuossa omat riskinsä on, ja pitkät housut on aina hyvä vaihtoehto, mutta mikään ei vaan voita sorsit jalassa paljain varpain rennosti maastoilua. Eipä näillä hellekeleillä paljon muuta olisi viitsinyt tehdäkään!

Luvallista herkuttelua lenkin jälkeen laitumen portin ulkopuolella.

Nemo on samalla joutunut ihan uuden asian eteen, kun olen hakenut sen lenkille suoraan laitumelta. On tuokin niin kätevää, kun nappaa vaan suitset ja harjan mukaan, sipaisee selän puhtaaksi ja hyppää kyytiin suoraan laitumen portilta. Herra on kyllä ollut lievästi sanottuna ihmeissään tästä touhusta. Ihmeen kiltisti se onkin lähtenyt liikkeelle, vaikka selvästi on ihmetellyt, mikä juttu tää nyt on.

Maastosta palaamassa, kaverit odottelevat jo aidan takana.

Paitsi sen yhden kerran, kun satuin laittamaan sidepullit päähän. En kyllä tiennyt pitäisikö itkeä vain nauraa, sen verran tragikoomista oli tuo meidän menomme. Nemosta on muutenkin ruunauksen jälkeen tullut oikea jänkä-jooseppi. Tuntuu, että sen kanssa saa nykyisin vääntää välillä ihan ihme asioista, ja se todellakin menee vääntämiseksi, mitä ei orin kanssa oikeastaan koskaan tarvinnut tehdä (no olihan meillä silloinkin satunnaisia yhteenottoja, mutta melkeinpä aina selkeästä syystä ja huonosta tilanteen suunnittelusta johtuen). 

Hyppäsin taas jo tuttuun tapaan selkään kiven päältä, ja olin lähdössä peltoa pitkin kohti metsää. Hevosten laidun on suoraan rehevän heinäpellon takana, joten ruoho aidan toisella puolen on selvästi paljon vihreämpää kuin aidan omalla puolella. Nemopa päätti, että nyt syödään. Minulla ei tosiaan ollut minkään luokan sanavaltaa selässä, kun hän päätti laskea päänsä ja laiduntaa. Ei näillä voimilla ainakaan kiskota ahnasta turpaa pellosta ylös. Jollain ihmeen konstilla lopulta sain kuin sainkin hevosen pois laitumelta - läpi loputtoman pitkän heinäpellon - ja tallin pihaan, missä kävin vaihtamassa kuolaimet suuhun. Etenimme ehkä metrin kerrallaan, ja joka välissä laidunnettiin ahnaasti.. En tiedä, oliko hyvä vai huono juttu, etten tullut selästä alas ja taluttanut hevosta pois pellolta? Mutta pääasia, että pois päästiin.

Metsämaisemia. Ja jonkun ihana peppu.

Ihme kyllä, sen jälkeen kun otetaan suunta pihasta kohti metsää, ei Nemolla ole enää mitään haluja syödä. Olen ihmetellyt tuota kyllä jokaisella lenkillä. Vaikka matkaa on pitkälti oikein rehevien maastojen läpi, ennemmin tuo pistelee vauhdilla menemään korvat tötteröllä ja välillä jopa kyselee, voitaisko mennä vielä lujempaa. 

Nemo on kyllä kaikkiaan niin hauska maastopuksutin, etten osaa kuin nauttia täysin siemauksin näistäkin yhteisistä metsäreissuista. Lyhyitä lenkkejä lähimetsässä on vaan käyty kiertämässä ilman satulaa, mutta tekee kyllä molemmille enemmän kuin hyvää kävellä kivikkoisia ja juurakkoisia polkuja pitkin ylä- ja alamäkiä metsän siimeksessä. Pellolla on otettu myös ravipätkiäkin loivaan ylämäkeen. Eipä tuota omaakaan tasapainoa voi oikein muuten treenata kuin istumalla selässä ilman penkkiä..

Possujuna peräkanaa liikenteessä.

Kuva laitumen vaihdon aikaan, edessä edellinen syöty lohko ja hevoset takana kertaalleen jo aiemmin syödyllä
ja uudelleen kasvaneella lohkolla.

Eilen käytiin pitkästä aikaa Paten kanssa yhteinen maastolenkki. Tällä reissulla matkaakin kertyi vähän enempi, samoin vauhtia, kiitos ötököiden! Vaikka Nemo muutoin onkin todellinen luupää, eikä sitä hetkauta oikeastaan mikään mihinkään suuntaan, niin ötököitä se ei voinut lenkillä sietää. Häntä huiskasi ja pää viskoi ja vähän väliä piti yrittää juosta karkuun. Vaikka liikenteessä olimme vasta illan pikkutunteina, eikä ötököitä edes ollut vielä läheskään niin paljon kuin pahimmilla hellekeleillä. Jopa pientä kinttupolkua keskellä metsää piti yrittää edetä ravin tahdissa, kääk!

Harvinainen ja ensimmäinen yhteiskuva Nemosta ja Patesta ratsastajineen.

Ja tulinpa sitten selästäkin alas ensimmäisen kerran! Siis ei-suunnitellusti. Enpä tiedä voiko puhua edes putoamisesta, niin huvittava oli tämäkin tilanne. Olimme tulossa metsän halki alamäkeen pellon reunaan. Nemo höökäsi taas omiaan vähän liian reipasta tahtia (no ne ötökät), eikä tippaakaan keskittynyt omiin jalkoihinsa, kun maaperä vaihtui pitkää heinää kasvavaksi ja sateen jäljiltä kosteaksi sekä upottavan märäksi peltopohjaksi. Yhtäkkiä vaan tunsin, että nyt hevonen katoaa alta, ja tajusin roikkuvani puoliksi ulkona satulasta hyvin lähellä vihreää heinikkoa. Näin hyvin, kuinka Nemo oli polvillaan maassa ja ehdin siinä pohtiakin, kannattaako tässä nyt pysyä kyydissä vai kierähtää alas pellolle. Ensimmäisenä tietysti mielessä on aina hevonen, ja tuumasinkin, että ei se taida tuosta ylös päästä, jos jalka on jotenkin uponnut pehmeään maahan ja minä vielä istun sen niskan päällä, joten ei muuta kuin selkä edellä kierähtämällä peltoon! Ja päästin vielä ohjatkin irti, jotta Nemo pääsee nousemaan ylös jos pystyy, enkä kisko sitä takaisin kohti maata. Kyllähän tuo ylös itsensä könysi saman tien ja jäi siihen ihmettelemään, että mitäs nyt tapahtui. 

Lenkin loppupuolella saatiin lisää yhteiskuvia kesken matkan!

Myöhemmin tasaiselle tielle päästessämme huomasin,  että kyseisen jalan bootsi oli löystynyt huomattavasti matkalla. Vaikka etenimme ihan ok pohjilla, silti vaan kosteus pääsi heinikossa niin hyvin läpi bootsiin, että tuo umpimalli ei sitä vaan kestänyt. Bootseihin jää kaikki vesi ja kura sisälle, mitä niistä menee läpi, ja toki myös tarrakiinnitys oli ihan märkä. Tämä umpinainen malli on meille vähän huono vaihtoehto, kun niin paljon ratsastusreittejä kulkee pitkin kosteita ja kuraisia metsä- tai peltopohjia. Ja silti samoilla maastoilla on pakko kulkea myös kivikkoisia sorateitä, missä taas bootsit ovat enemmän kuin hyvät. Jos jollain on huikata vinkkejä mallista, joka päästää vedet läpi, kestää hyvin kosteutta, mutta myös pysyy varmasti jalassa vaikeimmissakin maastoissa, niin kertokaa ihmeessä!

Näitä parhaita tilannekuvia: epätoivoinen yritys nousta kiven päältä selkään keskellä metsää :D

Edustavaa porukkaa kerrassaan..
Lotta on edelleen saanut vaan olla ja elellä laitumella. Välillä tuntuu kyllä, että tulen jo itse hulluksi sen vahtaamisen kanssa. Muorihevosen voinnin kyttääminen on ehkä välillä liiankin tarkkaa puuhaa, ja yritän vaan kaikin keinoin saada sen olon niin leppoisaksi ja stressivapaaksi kuin mahdollista. Valitettavasti Pate edelleen näyttää Lotalle nyrpeää naamaa, mutta ei toki jahtaamalla jahtaa sitä kuten alkuaikoina. Ja Lotta kyllä väistää jo kaukaa, kun Pate sitä lähestyy. 

Nemo narun päässä ja Lotta uskollisesti matkassa mukana.
Kukkameren keskellä.

Nämä hellekelit ovat Lotalle ehkä pahimpia mahdollisia. Se nimittäin ei voi sietää ötököitä! Sateet ja viileät säät ovat hyvin toivottavia tämän hevosen kannalta, vaikka muutoin toki helle onkin ihanaa - ainakin minun mielestäni ;) 

Onneksi hevoset siirtyivät nyt laiduntamaan pihaton kanssa samalle lohkolle, joten Lotta pääsee halutessaan sisälle ötököitä karkuun. Ihme kyllä, se jopa malttoi heti laitumen vaihdon jälkeen mennä sinne itsenäisesti, ja jättää pojat laiduntamaan. Täytyy siis uskoa ja toivoa, että Lotta kyllä käyttää pihattoa hyödykseen, vaikka kaverit jäisivätkin kauemmas.

Rouva terhakkaana.

Muutoin olenkin melkein antanut Lotalle enempi huomiota kuin Nemolle. Sitä olen roudannut paljon useammin pihaan hoidettavaksi, kun Nemo on saanut lähinnä hengailla laitumella. Noiden pienten maastolenkkien lisäksi. 

Yhteiskuvatkin jäivät vielä ottamatta, kun eivät vaan aikataulut ja kelit tunnu sopivan kohdalleen. Mutta ehkä tässä vielä jossain välissä saadaan ponit puunattua ja yhtä aikaa kameran eteen. Olisiko teillä muuten heittää jotain ajatusta, miten saisi mahdollisimman kivoja äiti-poika-yhteiskuvia aikaiseksi?

Lenkin ja pesun jälkeen. Mitäpä muutakaan.

Niin rakas vanhus.

Ja toinen rakas hölmöläinen! Aina paikalla ja loputtomasti vailla huomiota <3 

Pieni videonpätkä metsässä samoilusta. Harmillisesti puhelimeen ei saa laajakulmaisempaa kuvakulmaa.. 

You Might Also Like

3 kommenttia :

  1. Olipas kivaa tekstiä :) Suosittelen teillekin Scootteja, ne ovat kevyet ja päästävät veden läpi, helpot pitää myös puhtaana. Kun Terhi tulee seuraavan kerran vuolemaan, pyydä ottamaan Scootteja mukaan kun niitä ei käsittääkseni saa kuin Wammalan tilalta. Pitäisi itsekin pistää pari uutta paria tilaukseen nimittäin umpinaisiin en vaihda (Simplet oli tosi kököt kun keräsi vettä, tarrat ei pysyneet ja painoi tonnin..)

    VastaaPoista
  2. Suosittelen equine fusion tossuja. Joustavat, kestävät ja pysyvät varmastikin jalassa. Vesi pääsee läpi ja tossut hengittää. Meillä ollut entisellä hevosella sekä nykyisellä ponilla ja on huiput 👍

    VastaaPoista
  3. Tuo on vaan parasta maastoilla ilman satulaa ja shortseissa! Ja juurikin sellaisen leveän selän omaavan hevosen kanssa (tynnyrimäinen suokkikin kelpaa) 👍

    VastaaPoista

Ole hyvä ja kommentoi tähän :) Kommentit näytetään hyväksymisen jälkeen.