fantti
,
Teetkö sinä vuorotöitä? Osaatko nukkua normaalisti ensimmäistä aamuvuoroa edeltävän yön? Minä en. Lähes poikkeuksetta sunnuntain ja maanantain välinen yö ennen aamuvuoroa kuluu ensin muutaman tunnin ajan sängyssä pyöriskellen, jonka jälkeen muutaman tunnin epämääräisesti nukkuen/heräillen ja alitajuisesti ennen viittä pirahtavaa kellonsoittoa odotellen.
Tällä viikolla kävikin vielä niin, että lopulta nukahdettuani missasin lahjakkaasti molempien kellojen soitot ja sen sijaan heräsin puhelimen soittoääneen. Se on kyllä mukava fiilis tajuta jo äänen kuullessaan, että on nukkunut pommiin, kello on kuusi ja työkaveri soittaa. Onneksi meillä on sovittuna, että perään soitellaan, ja minä kun normaalisti olen aina hyvissä ajoin töissä, tietävät he soittaa jo tasan kuudelta. En oikeastaan varmaan eläessäni ole ollut töistä myöhässä? (muuten kuin nukkumalla pommiin)
Joka tapauksessa voitte uskoa, että töiden jälkeen väsytti. Teki niin syvästi mieli vaan vajota sohvalle ja jäädä siihen. Napata koirat kainaloon, kiskoa viltti niskaan ja sulkea silmät jos siltä tuntuu. (Oikeasti en kyllä ikinä nuku päikkäreitä).
Vaan eihän sellainen ole mahdollista! Koska hevoset. Ja koska koirat. Edellispäivän vierailu laitumella kertoi karua totuutta heinätilanteesta, joten pakko oli lähteä viemään hevosille uusi paali heinää. Voin kyllä suoraan sanoa, ettei olisi tippaakaan kiinnostanut. Ulkona satoi jotain märkää vaakatasossa, taivas oli harmaa ja pelkkä toppavaatteiden pukeminen tuntui ylivoimaiselta. Kylmäkin oli jo valmiiksi.
Asiasta toiseen: luin äsken Katja Ståhlin kirjoittaman jutun "Tosielämän selviytyjät". Kai sinäkin olet katsonut vasta alkanutta kotimaista Selviytyjät-sarjaa? Minä olen ainakin! Ja mielessäni olenkin tässä ajatellut Katjan menoa seuratessa, että heppatyttö kyllä selviää mistä vaan! Katjan blogia lukiessani pystyn samaistumaan lähes täysin hänen mietteisiinsä hevosharrastuksesta ja meistä hevosihmisistä, ja sama pätee tähän artikkeliin.
Juuri näitä vastaavia asioita taas eilen pohdin, kun näpit jäässä kiristelin koppuraista kuormaliinaa lumisen pyöröpaalin ympärille. Mihin meistä heppatytöistä ei olisi? (alkaa muuten sujua tuo kuormaliinan käyttökin kuin vettä vaan!) Sellaista vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ole, että voisi jäädä sohvalle makaamaan - ei ainakaan ennen kuin pää on puoliksi kainalossa. Eikä ainakaan niillä, joilla hevoset asuvat omassa pihassa. Onneksi minulla ei näin ole. Mutta silti: eläimet aina ensin.
Videolla tunnelmia menomatkalta heinäpaalia viedessä:
Mutta tiedättekö mitä? Tämä on oikeastaan ihan mielettömän hienoa! Niin paljon kuin minua ottikin päähän hakata jäisiä kakkakasoja maasta irti, seistä polviani myöden lantakärryssä ja viskoa sitä raivolla tiiviimmäksi että uudet shaisset mahtuvat perään, tarpoa lumihangessa hakemassa hevosta jostain kilometrin (noeiihan) päästä, roudata aisoja ja valjaita ja pressuja ja mitälie pitkin tienoita, jotta saa hevosen valjaisiin ja reen eteen ja pääsee viemään heinäpaalia. Kaikki oli taas sen arvoista!
Luojan kiitos en voinut jäädä sohvalle!
Siinä vaiheessa, kun olin saanut uuden paalin laitumelle ja lähdin vielä ajelemaan Lotalla lenkkiä ympäri peltoa, ei voinut välttää sitä valtaisaa iloa ja hyvää fiilistä, joka kuin ihmeen kaupalla nousi jostain esiin. Nuorempi koira juosta viipotti reen edellä/takana/lumipenkoissa vierellä pomppien pitkän lenkin hangessa, vanhempi koira pääsi syliin reen kyytiin siinä vaiheessa, kun aloin ottaa ravia hevosella. Lotta hölkötteli rennon tyytyväisenä, ja minä vaan nauroin pikkukoiraa, joka rakastaa juoksemista enemmän kuin mitään muuta tässä elämässä! Se sai painattaa kieli pitkällä roikkuen ympäri peltoa niin paljon kuin sielu sietää.
Olisi ollut ihana napsia kuvia ja videoita, niin mahtava tunnelma oli istuskella yksinään reen kyydissä ja katsella Lotan jalkojen liikettä. Ympärillä vain valkoista hankea ja täysi hiljaisuus. Lotan kanssa kaikki on niin uskomattoman helppoa ja vaivatonta. Sen seurassa ei voi muuta kuin tulla hyvälle tuulelle, koska tuon kiltimpää ja varmempaa hevosta ei voi ollakaan. Se kuin ystävä ja perheenjäsen suurella sydämellä varustettuna. Toki Nemokin on hyvää vauhtia matkalla kohti äitinsä asemaa, mutta on sillä omat teinipojan kotkotuksensa, eikä sitä vanhaan mammaan voi rinnastaa vielä moniltakaan osin. Minulla on vaan Lotan kanssa joku niin syvä yhteys - ollut jo vuosikausia - ettei tuon paremmin minun käteeni sopivaa hevosta voisi ollakaan!
Onneksi on elukat! (nyt pylly ylös sohvalta)
 |
| Töiden jälkeisillä loppukäynneillä alkukuusta. Yhdessä hevosen kanssa tehdessä "työtkään" eivät tunnu töiltä! Kuva: Tiia Paasikangas |
Teetkö sinä vuorotöitä? Osaatko nukkua normaalisti ensimmäistä aamuvuoroa edeltävän yön? Minä en. Lähes poikkeuksetta sunnuntain ja maanantain välinen yö ennen aamuvuoroa kuluu ensin muutaman tunnin ajan sängyssä pyöriskellen, jonka jälkeen muutaman tunnin epämääräisesti nukkuen/heräillen ja alitajuisesti ennen viittä pirahtavaa kellonsoittoa odotellen.
Tällä viikolla kävikin vielä niin, että lopulta nukahdettuani missasin lahjakkaasti molempien kellojen soitot ja sen sijaan heräsin puhelimen soittoääneen. Se on kyllä mukava fiilis tajuta jo äänen kuullessaan, että on nukkunut pommiin, kello on kuusi ja työkaveri soittaa. Onneksi meillä on sovittuna, että perään soitellaan, ja minä kun normaalisti olen aina hyvissä ajoin töissä, tietävät he soittaa jo tasan kuudelta. En oikeastaan varmaan eläessäni ole ollut töistä myöhässä? (muuten kuin nukkumalla pommiin)
Joka tapauksessa voitte uskoa, että töiden jälkeen väsytti. Teki niin syvästi mieli vaan vajota sohvalle ja jäädä siihen. Napata koirat kainaloon, kiskoa viltti niskaan ja sulkea silmät jos siltä tuntuu. (Oikeasti en kyllä ikinä nuku päikkäreitä).
Vaan eihän sellainen ole mahdollista! Koska hevoset. Ja koska koirat. Edellispäivän vierailu laitumella kertoi karua totuutta heinätilanteesta, joten pakko oli lähteä viemään hevosille uusi paali heinää. Voin kyllä suoraan sanoa, ettei olisi tippaakaan kiinnostanut. Ulkona satoi jotain märkää vaakatasossa, taivas oli harmaa ja pelkkä toppavaatteiden pukeminen tuntui ylivoimaiselta. Kylmäkin oli jo valmiiksi.
Asiasta toiseen: luin äsken Katja Ståhlin kirjoittaman jutun "Tosielämän selviytyjät". Kai sinäkin olet katsonut vasta alkanutta kotimaista Selviytyjät-sarjaa? Minä olen ainakin! Ja mielessäni olenkin tässä ajatellut Katjan menoa seuratessa, että heppatyttö kyllä selviää mistä vaan! Katjan blogia lukiessani pystyn samaistumaan lähes täysin hänen mietteisiinsä hevosharrastuksesta ja meistä hevosihmisistä, ja sama pätee tähän artikkeliin.
Juuri näitä vastaavia asioita taas eilen pohdin, kun näpit jäässä kiristelin koppuraista kuormaliinaa lumisen pyöröpaalin ympärille. Mihin meistä heppatytöistä ei olisi? (alkaa muuten sujua tuo kuormaliinan käyttökin kuin vettä vaan!) Sellaista vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ole, että voisi jäädä sohvalle makaamaan - ei ainakaan ennen kuin pää on puoliksi kainalossa. Eikä ainakaan niillä, joilla hevoset asuvat omassa pihassa. Onneksi minulla ei näin ole. Mutta silti: eläimet aina ensin.
Videolla tunnelmia menomatkalta heinäpaalia viedessä:
Mutta tiedättekö mitä? Tämä on oikeastaan ihan mielettömän hienoa! Niin paljon kuin minua ottikin päähän hakata jäisiä kakkakasoja maasta irti, seistä polviani myöden lantakärryssä ja viskoa sitä raivolla tiiviimmäksi että uudet shaisset mahtuvat perään, tarpoa lumihangessa hakemassa hevosta jostain kilometrin (noeiihan) päästä, roudata aisoja ja valjaita ja pressuja ja mitälie pitkin tienoita, jotta saa hevosen valjaisiin ja reen eteen ja pääsee viemään heinäpaalia. Kaikki oli taas sen arvoista!
Luojan kiitos en voinut jäädä sohvalle!
 |
| Nuoriso uuden paalin kimpussa ja muori aidan toisella puolen reki perässään omaa pientä heinäkasaansa mutustelemassa. Kaikki niin onnellisen tyytyväisinä <3 |
Siinä vaiheessa, kun olin saanut uuden paalin laitumelle ja lähdin vielä ajelemaan Lotalla lenkkiä ympäri peltoa, ei voinut välttää sitä valtaisaa iloa ja hyvää fiilistä, joka kuin ihmeen kaupalla nousi jostain esiin. Nuorempi koira juosta viipotti reen edellä/takana/lumipenkoissa vierellä pomppien pitkän lenkin hangessa, vanhempi koira pääsi syliin reen kyytiin siinä vaiheessa, kun aloin ottaa ravia hevosella. Lotta hölkötteli rennon tyytyväisenä, ja minä vaan nauroin pikkukoiraa, joka rakastaa juoksemista enemmän kuin mitään muuta tässä elämässä! Se sai painattaa kieli pitkällä roikkuen ympäri peltoa niin paljon kuin sielu sietää.
Olisi ollut ihana napsia kuvia ja videoita, niin mahtava tunnelma oli istuskella yksinään reen kyydissä ja katsella Lotan jalkojen liikettä. Ympärillä vain valkoista hankea ja täysi hiljaisuus. Lotan kanssa kaikki on niin uskomattoman helppoa ja vaivatonta. Sen seurassa ei voi muuta kuin tulla hyvälle tuulelle, koska tuon kiltimpää ja varmempaa hevosta ei voi ollakaan. Se kuin ystävä ja perheenjäsen suurella sydämellä varustettuna. Toki Nemokin on hyvää vauhtia matkalla kohti äitinsä asemaa, mutta on sillä omat teinipojan kotkotuksensa, eikä sitä vanhaan mammaan voi rinnastaa vielä moniltakaan osin. Minulla on vaan Lotan kanssa joku niin syvä yhteys - ollut jo vuosikausia - ettei tuon paremmin minun käteeni sopivaa hevosta voisi ollakaan!
 |
| Mitä vain näiden murupalleroiden tähden. |
Mutta mitä tässä yritän sanoa; on meissä hevosnaisissa voimaa! Ja erityisesti kuuluisaa suomalaista sisua. Ei sitä aina itsekään meinaa tajuta, millaisiin suorituksiin välillä venyy hevosten takia. Kuten Katja jutussaan kirjoitti, meille kuumuus, kaatosade, nälkä, fyysinen kuormitus ja mikä lie ovat täysin normaaleja jokapäiväisiä asioita! Huomaan välillä itse ihmetteleväni muiden ihmisten käytöstä, kun heille jokin asia on aivan mahdoton, vaikka se minulle tuntuu täysin normaalilta - ja vasta sitten tajua, että niin nämä ihmiset eivät muuten harrastakaan hevosia.. Ehkä me hevosihmiset olemme todellisuudessa vähän päästämme vinksallaan, mutta emme vaan itse tajua sitä? Enkä kyllä haluakaan tajuta!
Ja kun aloitin tämän postauksen työjutulla, niin palataanpa vielä samaan aiheeseen. Meillä oli jokunen vuosi sitten töissä hiljaisesti tarjolla muutama kesätyöpaikka, ja vinkkasin tästä eteenpäin tutuilleni, joiden tiesin kaipaavan kesäksi töitä. Jonkin ajan kuluttua myöhemmin esimieheni tuli minun juttusilleni ja kertoi, että hänelle on soittanut henkilö X joka haluaisi tulla töihin, on kuulemma sinun kauttasi saanut tietää paikasta. Mikäs tää tyyppi oikein on ja kannattaako se palkata??
Taisinpa siinä esimiehelleni todeta, että hän on minun lapsuudenaikainen tallikaverini ja harrastanut hevosia koko ikänsä. Kova likka tekemään ja pärjää varmasti tilanteessa missä hyvänsä! Ehdottomasti kannattaa ottaa töihin!! Eikä varmasti esimies katunut sitä päätöstä. Kerrottakoon vielä, että tämä sama esimies on itse nuorena miehenä ajanut hevosella enemmänkin metsätöitä! Hän siis taatusti ymmärsi heti.
0 kommenttia :
Ole hyvä ja kommentoi tähän :) Kommentit näytetään hyväksymisen jälkeen.